Jos kaikilta maailman bloggaajilta kysyttäisiin, miten ja miksi he ryhtyivät kirjoittamaan ajatuksiaan koko internetin luettavaksi, melko suuri osa vastaisi varmasti kuten Koko Hubara: hetken mielijohteesta.
Kukaan ei kuitenkaan bloggaa samasta aiheesta. Hubara, 31, kyllästyi siihen, että Suomessa rasisimista puhutaan liian vähän ja liian yksipuolisesti. Rasismia arkipäivässään kokevien ruskeiden tyttöjen ja poikien tarinat jäävät kuulematta. Mutta miksi?
“Näistä asioista ei yksinkertaisesti keskustella”, Hubara vastaa kodissaan Kalliossa. Lattialla Hubaran lapsi leikkii kirjakauppaa.
“Suomessa ei ole olemassa sellaista konseptia kuin suomalainen, ruskea tyttö.”
Hubaran Lily.fi -blogiportaalissa julkaistava Ruskeat tytöt -blogi syntyi helmikuussa. Hän kirjoittaa kokemuksistaan lääkärissä, keskusteluistaan ystäviensä kanssa, matkoistaan, ruskeudesta, tyttöydestä, äitiydestä, kirjallisuudesta, feminismistä, kulttuurista ja filosofiasta.
Blogi keräsi heti perustamisestaan lähtien valtavasti lukijoita ja seuraajia. Niin paljon, että siitä julkaistaan parin vuoden sisään kirja. Ruskeat tytöt -esseekokoelmasta tehtiin kesällä kustannussopimus Liken kanssa. Hubara on haljeta onnesta ja ylpeydestä.
“Kirjoitan aika miettimättä, enkä koskaan uskonut, että mitään tällaista voisi tapahtua.”
Hubara puhuu kuten kirjoittaa: paljon, spontaanisti ja rönsyillen, mutta fiksusti ja skarpisti. Kaikessa maistuu elämä ja aitous. Blogissaan hän tarttuu ongelmiin paitsi koskettavan henkilökohtaisen kokemuksen kautta, myös viiltävällä älykkyydellä ja vakuuttavalla itsevarmuudella. Varmasta otteestaan hän kiittää räppipiirejä.
“Olen kasvanut räppimaailmassa, jossa meininki on, että minä olen paras ja tiedän, miten tämä juttu menee. Jengi ihmettelee, että sanon asioita töykeästi. Olen oppinut kulttuuriin, missä frontataan.”
Moni tuntee Hubaran Radio Helsingin Uusi Legacy -ohjemasta, jossa käsitellään rapkulttuuria musiikin ja keskustelun muodossa. Hubara juonsi ohjelmaa yhdessä Miika Särmäkarin, DJ J. Lainin ja DJ Aksimin kanssa viime vuonna. Hubara on myös freetoimittaja, ja lisäksi hän työskentelee projektikoordinaattorina Lasinen lapsuus -hankkeessa, jossa hän tukee lapsia ja nuoria, joiden vanhemmilla on päihdeongelmia. Heinäkuun jälkeen Hubara tunnetaan kuitenkin parhaiten yhtenä Meillä on unelma -mielenosoituksen kasvoista. Tapahtuma oli vastalause kansanedustaja Olli Immosen (ps) rasistiselle Facebook-statukselle, ja se sai nimensä Hubaran bloggauksesta.
“Minun ei tarvitse ratkaista ongelmaa, mutta haluan puhua siitä. Haluan, että Suomessa käydään järkevää keskustelua rasismista. Haluan kertoa, miltä rasismi tuntuu ja vaadin, että minua kuunnellaan.”
Hubara on syntynyt Suomessa. Hänen isänsä on jemeninjuutalainen Israelista ja äitinsä Suomesta. Hän puhuu hepreaa lähes yhtä hyvin kuin Suomea, mutta Israeliin mennessään hän tuntee olevansa suomalainen. Suomalainen, muttei ulkopuolinen.
“En minä Suomessakaan ajattele aktiivisesti olevani ulkomaalaistaustainen, ennen kuin joku kysyy, mistä olen kotoisin tai miksi puhun niin hyvää suomea”, Hubara kertoo ja ostaa lapsensa mielikuvituskirjakaupasta muutaman opuksen.
Blogin aloittamisen jälkeen Hubaran tuttavat ja työtoverit ovat usein ihmetelleet, miksei hän ole puhunut kohtaamistaan vaikeuksista aiemmin.
“Asiat, joista kirjoitan, ovat nöyryyttävimpiä kokemuksia elämässäni. Ei sellaisista voi mennä kotibileisiin blaastaamaan.”
Ei ole oikeanlaista tilannetta huudahtaa kahvikupin, viinilasin tai työmeilien ääressä että hei, minä koen rasismia. Hubaran mielestä rasismi on Suomessa rakenteellinen ongelma. Vaikka ruskea lapsi olisi Suomessa syntynyt, evankelisluterilainen kympin oppilas, hän ei silti nauti samoista eduista kuin valkoinen suomalainen.
“Vähän aikaa sitten minulle sanottiin, miten yllättävää on, että olen käynyt yliopiston.”
Hubara uskoo, että suomalaiselta rasismikeskustelulta odotetaan tiettyjä asioita. Ihmiset haluavat kuulla selviytymistarinoita ja iskulauseita. Kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia. Ei rasismille.
“Minun odotetaan tulevan paikalle juurevana arabina, joka puhuu falafelista. Kirjoitan tarkoituksellisesti muusta kuin siitä, mitä ihmiset haluavat kuulla.”
Silti Hubara tietää, että hänen kokemuksensa ei ole uniikki. Blogikirjoitukset saavat palautetta niin internetissä kuin kadullakin. Ihmiset kiittävät ja kertovat samastuvansa Hubaran kokemuksiin.
“En kuitenkaan puhu kenenkään puolesta”, Hubara muistuttaa.
Hän tarkoittaa, ettei ole ainoa ruskea tyttö. Eikä Ruskeat tytötkään saisi olla lajinsa ainoa blogi.
