Paniikkikohtaus on tila, jossa ahdistuskohtaus yllättää ihmisen. Oireita ovat sydämentykytys, vapina, kuolemanpelko ja tunne hallinnan menettämisestä; silkka sekoamisen pelko. Toistuessaan kohtaukset johtavat nopeasti kierteeseen, jossa itsetarkkailu ja katastrofimielikuvat lisäävät ahdistuneisuutta entisestään. Jos kierrettä ei saada ajoissa katkaistua, potilaalle kehittyy paniikkihäiriö.
Tautiluokituksessa paniikkihäiriö on mainittu vuodesta 1987. Eri arvioiden mukaan paniikkihäiriöitä esiintyy 2–4 prosentilla. Tutkija ja yhteiskuntatieteiden tohtori Mikko Salasuo on yksi heistä.
“Elämäni oli erittäin kiireisessä vaiheessa, kun ensimmäinen paniikkikohtaus puhkesi. Valmistelin väitöskirjaani, kävin töissä ja vedin futistreenejä. Elämä oli suhteellisen tukossa velvollisuuksista. Oli vappu, ja olimme juopotelleet opiskelijan reippaalla otteella pari päivää. Olin kaverini luona, kun sain yhtäkkiä rajun sydämentykytyskohtauksen ja hengenahdistusta. Kaverini pelästyi ja tilasi ambulanssin. Minulla epäiltiin rytmihäiriötä, mutta kun oireet eivät menneet parissa päivässä ohi, sain diagnoosiksi paniikkihäiriön.”
Mikolle määrättiin mielialalääkkeitä, jotka alkoivat vaikuttaa vasta reilun kuukauden päästä. Tässä lääkäri teki virheen: mitä nopeammin oireet saadaan kuriin, sitä paremmin kroonistuminen pystytään välttämään. Kun Mikko myöhemmin hakeutui erikoislääkärin hoitoon, lääkäri ihmetteli, miten Mikko oli pärjännyt entisellä lääkityksellä.
“Kohtaukset saattoivat yllättää missä vain, esimerkiksi urheilutreenien jälkeen tai teatterissa. Otan teatterissa aina reunapaikan, että pääsen nopeasti ulos, jos alan oireilla kesken näytöksen.”
Aluksi Mikko ei ymmärtänyt oireilun syytä. Hän laski sen sen esiintymisjännitykseksi tai urheilusuorituksen jälkeiseksi fyysiseksi rasitusoireeksi.
“Kohtauksista ei voi selvitä järkeilemällä, vaikka periaatteessa tiedän kohtauksen tullessa, mistä on kysymys.”
Sairaus alkoi salakavalasti rajoittaa elämää. Joskus pelkkä omasta asunnosta poistuminen tuntui ylivoimaisen vaikealta.
“Saatoin joutua palaamaan puolijuoksua turvaan. Oireet hellittivät, kun pääsin takaisin kotiin.”
Kaikki lyhyetkin pistäytymiset ulos asunnosta vaativat pitkän, monen päivän mittaisen valmistautumisen. Mitä kauemmaksi piti lähteä, sen vaikeammalta kaikki tuntui.
Ulkomaille matkustaminen oli yhtä helvettiä. Mikko sai lääkäriltä paperin, jossa todistettiin, ettei hän pysty lentämään.
“Ollessani Tukholmassa uskalsin edetä hotellilta vain kortteli kerrallaan.”
Lopulta Mikko oli siinä pisteessä, ettei liikkunut asunnoltaan juuri minnekään. Huonona päivänä hän teki työnsäkin kotona Kalliossa.
“Minun onneni on, että työyhteisössäni ja ympärilläni on ihmisiä, jotka ymmärtävät sairauttani. Olen puhunut paniikkihäiriöstä avoimesti sekä työpaikallani että ystävieni kanssa. On hämmästyttävää, kuinka yleinen paniikkihäiriö nykyään on – kun olen avannut suuni aiheesta, erittäin moni on kertonut itse kärsivänsä samoista oireista.”
Mikko lääkitsi paniikkihäiriötä omatoimisesti alkoholilla. Se on hänen mielestään vihoviimeinen tapa taistella sairautta vastaan.
“Alkoholi lievittää oireita, mutta krapulassa ne palaavat kahta voimakkaampina, ja silloin kierre on valmis. Kuljin monta vuotta taskumatti laukussa, se oli henkinen kävelysauva sen varalta että tunnen kohtauksen tulevan ollessani kaukana kotoa.”
Paniikkihäiriön syntymisen syistä ei olla yksimielisiä. Jotkut arvelevat sen johtuvan lapsuuden traumaattisista kokemuksista, toiset serotoniiniaineenvaihdunnan häiriöistä, kolmannet liiasta henkisestä kuormituksesta kuten työstressistä.
“Kävin kerran psykiatrilla, mutta tutkijan kyyniseen maailmankuvaan hänen neuvonsa eivät uponneet. Olen analysoinut sairauteni syitä niin, että mahdollinen serotoniinin vajaus yhdistettynä väikkärin aiheuttamiin paineisiin ja muuhun stressiin laukaisi paniikkihäiriön.”
Viime kesänä Mikko sai lopulta sairauteen kunnollisen lääkityksen, ja toimintakyky palautui 99-prosenttisesti sellaiseksi kuin se oli ennen sairautta.
“Sitä ennen koin olleeni puolen vuoden ajan kovassa krapulassa, vaikka en edes ottanut mitään. Katson itseni parantuneeksi sairaudestani, koska pystyn nyt – lievän lääkityksen turvin – elämään täysin normaalia elämää.”
Lukijoilta
“Minulla oli paha paniikkihäriö lukion lopussa ja sen jälkeen. Lääkärien keinoista ei ollut apua, harkitsin jopa kilpirauhasleikkausta. Sitten aloin käydä lenkillä ja salilla. Fyysinen kuntoni kasvoi uskomattomasti vuoden aikana, ja sen jälkeen minulla ei ole ollut oireita. Kuntoilu on nykyisin elämäntapa, treenaan neljä kertaa viikossa punttia ja juoksen 100 km viikossa.”
Mies, 25
“Pahin tilanne sattui kun metro pysähtyi pysäkkien väliin. Oli lähellä ettei taju lähtenyt. Kohtauksen tullessa ei tiedä mitä pelkää, mutta tuntuu kuin sekoaminen olisi lähellä. Aloin vältellä paikkoja joissa oli joko liian hiljaista tai liian meluisaa. Elokuvateatterissa en ole käynyt vuosiin, koulussa pitää istua lähellä ovea. Psykologi määräsi rauhoittavia, joita oli tarkoitus ottaa kohtauksen ilmestyessä. Ne helpottivat elämääni huomattavasti. Enää en niitä napsi vaikka ne kulkevatkin laukkussani aina. Yhden siiderin juonti auttaa, mutta joka päivä ei viitsisi alkoholiin turvautua.”
Nainen, 24
“Sain paniikkihäiriökohtauksia julkisista paikoista. Muutaman metrin kävelymatka keskustassa vei pulssin pilviin. Ahdisti kun, tuntui että kaikki tuijottavat: tossa se ruma ja läski lehmä menee, ei sulla oo oikeutta elää! Nykyisin voin paremmin kun en asu enää paikkakunnalla, jossa minua kiusattiin koulussa.”
Nainen, 19
“Sairastuin yläasteella. Melkein tapoin itseni lukiossa. Tapasin unelmieni miehen, sairauden kertominen tuntui lopulta. Kävi ilmi, että hänelläkin oli paniikkihäiriö. Popsimme pillereitä yhdessä. Nykyään molemmat ilman.”
Nainen, 25
“Minua on vaivannut paniikkihäiriö yläasteiästä (oma diagnoosi). Kun kohtaus iskee, hiki virtaa, sydän hakkaa, kädet ja pää tärisee, happi tuntuu loppuvan. Välttelen laukaisevia tilanteita, töistä kotiin tulen pidempää ja reittiä, koska bussissa vähemmän ihmisiä. Nyt olen löytänyt rakkauden, eikä kohtauksia ole tullut. Jotain tekemistä itsetunnon kanssa?
Nainen, 25
