Nenä kirjassa ja käsi pystyssä. Hikareista ei koulussa pitänyt kukaan. Heillä ei ollut aikaa sosiaaliselle elämälle tai kepposille, he olivat kiinnostuneita vain keskiarvostaan. Koulussa välttelit heitä. Meidän mielestämme on jo korkea aika tutustua heihin, pulpettirivistön eturintamaan, hikareihn.
”Mä olen friikki”, Kimmo sanoo ja katselee hämillään pöytään.
”Mut nykyisin mä olen siitä ylpeä.”
Kimmo ei muista ensimmäisestä koulupäivästään Maatullin ala-asteella mitään.
”Varmaan leikittiin, ei siellä pitkään aikaan tehty mitään kunnollista.”
Sitten muistoja alkaa tulla, ikäviä. Kiusaamista ja selän takana naureskelua.
Perseestä!
”Jep.”
Kimmo on tavallisesta duunariperheestä. Äiti on vanhustenhoitaja ja isä logistiikka-alalla. Kotoa käsin ei aseteta paineita koulunkäynnille, mutta kun pahimmat kiusaajat alkavat käydä sietämättömiksi, Kimmo päättää näyttää heille.
Hän on pienikokoinen, ujo ja erilainen kuin luokan muut oppilaat, varsinainen nörttiproto. Kiusaajat eivät siis varsinaisesti vapise pelosta, mutta on muitakin keinoja näpäyttää kuin nyrkki.
”Pahimpia oli nää tyypit, jotka sai hyviä numeroita ja teeskenteli aina opettajan edessä kilttiä ja mukavaa. Kun ope käänsi selän, ne tyypit oli kimpussa heti. Mä ajattelin silloin, että jos noi saa hyviä numeroita, mä saan vielä parempia.”
Siitä alkoi lukeminen. Vapaa-aika täyttyi kirjoista, suorastaan kirjaimellisesti.
”Luin yhteen aikaan 30 kirjaa viikossa”, Paasilinnan tuotannon suosikkinaan mainitseva Kimmo sanoo.
Numerot nousivat kohisten, ja keskiarvo stabiloitui ysin pintaan. Opiskelumotivaatio rakentui Kimmon mukaan puhtaasti kostoajatusten varaan.
”Siis ei kai mua nyt oikeesti kiinnosta mitkään sienilajit, mut mä halusin vaan näyttää et pärjään siinä missä nekin tyypit.”
Kotona Kimmo purkaa tuskaansa vanhempiin. Onneksi on sentään netti.
”On hauskaa, kun kohtaa jonkun toisen kummajaisen. Mä tunnen tosi outoja tyyppejä ympäri Suomea”, kukka-aiheiseen T-paitaan pukeutunut Kimmo sanoo, ja häntä on helppo uskoa.
”Mä en ole enää ujo.”
Peruskoulussa hänellä ei ollut kavereita. Hiljaisessa puheessa on avointa halveksintaa, kun Kimmo puhuu bilehileisistä luokkakavereistaan.
”Se on niin tyhmää. Sit oot cool, kun olet kännissä joka viikonloppu ja saat huonoja numeroita.”
Turha kai mainitakaan, että Kimmo on absolutisti. Hänen lempileffansa on Harry Potter.
Erinomaisesta päästötodistuksesta huolimatta Kimmo ei halunnut lukioon.
”Siellä olis ehkä ollu sitä samaa kiusaajaporukkaa. Aikuislukiossa mä oisin taas ollu niin erilainen. Ja sit olis pitänyt kirjoittaa se ruotsi”, Kimmo perustelee vähän kuin itselleen.
Hikarista on kuoriutunut, kiitos kiusaajien, alisuorittaja, joka opiskelee nyt datanomiksi. Tai opiskelee ja opiskelee. On maanantaiaamu, ja Kimmon pitäisi olla työharjoittelupaikassa.
”Se oli niin tyhmä paikka, etten mä halunnut mennä sinne. Ja muutenkin, mä luulin olevani kiinnostunut koneista, mutta oikeesti mua taitaa kuitenkin kiinnostaa ihmiset. Et sais auttaa niitä ja olla niitä varten.”
Myös toimittajan ammatti on käynyt Kimmon mielessä.
”Mä olen hyvä lukemaan ja kirjottamaan”, Kimmo toteaa koruttomasti, mutta lisää heti perään, ettei pääse yliopistoon ilman yo-todistusta, ja kansanopistoissa joutuisi asumaan sisäoppilaitoksessa, joka olisi kamalaa.
Niin, tämä on kyllä kiva ammatti, minä täteilen. Pääsee kurkkaamaan kulissien taakse.
”Mä haluaisin jutella Gimmelin Suskin kanssa”, Kimmo sanoo ja katsoo taas pöytää. Pitää lähteä kotiin katsomaan kummajaisilta tulleet meilit.
Kympin tytö ja Matti
Kun Mannerheimintien yläasteen opettajat olivat lakossa valtakunnallisen taloustietokilpailun aikaan, kilpailu pystyttiin kuitenkin ratkaisemaan opettajan palattua hommiin.
”Matti sen kumminkin olisi voittanut”, opettaja sanoi ja ojensi palkinnon, Taloustiedon taloussanasto -kirjan, tyynesti Matille.
Matti oli yläasteelta eteenpäin luokkansa paras oppilas, ”parin kympin tytön ohella.”
Matti ei häirinnyt tunteja, eikä ollut koskaan pois – paitsi sen kerran, kun hän oli kaksi tuntia maalaamassa Norssin abiauton kylkeen tulevia kylttejä.
Sosiaalisessa elämässä oli ”ilmeisestikin jotain puutteita”.
”Kerran kävin muistaakseni kotibileissä. Ei tuntunut kovin vetoavalta. En pidä humalahakuisesta juomisesta, enkä ole tuntenut tarvetta laukata diskoissa”, selkeästi artikuloiva, kuivaa huumoria viljelevä Matti sanoo.
Kirjatoukka ei ole myöskään innostunut musiikista. Tästä saisi pisteen En Ole Koskaan -pelissä:
”En ole koskaan ostanut yhtään musiikkitallennetta. Kerran yhden Corto Maltese -albumin mukana tuli levyllinen argentiinalaista instrumentaalitangoa. Sitä vähän kuuntelin.”
Entäs tämä sitten:
”En ole koskaan ollut Goom-risteilyllä kännissä, enkä edes yrittänyt pokata ketään!”
Sosiaalinen outsider Matti ei kuitenkaan koe olleensa.
”Pärjäsin ihan hyvin omassa porukassa, enkä edes yrittänyt pyrkiä kovisten joukkoon. Oliko mulla elämää? Eihän kellään mitään elämää oo!”, Matti sanoo ja nauraa jollekin mitä en täysin ymmärrä. Ihme.
Viikot Matti vietti kotona, kirjat seuranaan. Mielikirjoihin kuuluvat mm. Gallian Sota, Platonin ja Aristoteleen kootut, latinankielinen Kalevala (”heksametri rulettaa!”), Taru Sormusten Herrasta ja eurooppalaiset sarjakuvat.
Pääsykokeet hän läpäisi heittämällä.
”Oli vähän kiire, kun tein kolmivuorotyötä, kävin autokoulua ja koitin lukea. Katsoin, että TKK ja valtsikka olisivat kiinnostavia paikkoja”, sanoo Matti, ja luettelee kuinka monta sivua hän luki kustakin pääsykoekirjasta (Politiikan teoria, 76 s, Sosiologia I, 37 s, Politiikka tutkimuksen kohteena, selailua).
Mutta pääseekö elämäntapahikariksi luisunut Matti koskaan yliopistosta ulos?
”Opiskeleminen sinänsä ei ole mulle itseisarvo, vaan se, että saa tietää asioista”, TKK:lla erilaisissa hanttihommissa pyörivä Matti sanoo.
”Tilastoissa näytän rumalta, kun en ole valmistunut. Mutta tuskin olisin erityisen onnellinen, jos olisin valmistunut, mennyt Nokialle hommiin, hankkinut kaksi lasta ja avioeron sekä burnoutin.”
Tähän mennessä Matilla, 35, ei ole vielä ollut yhtään tyttöystävää.
”Naiset saattaisivat aiheuttaa häiriöitä rutiineihin ja sotkea asioiden vakiintuneen järjestyksen. Nyt ei ainakaan tarvitse selitellä kenellekään, jos kotiintuloaika yllättäen venyy.”
Kun elämä rakentuu viisastumisen ympärille, tuntuvatko muut ihmiset tyhmiltä? Kyllästyttääkö tavisten seura?
”Kännisten jutut välillä väsyttää. Ja AUK:iin (jonne Matti tietysti armeijassa eteni Sun Tzun Sodankäynnin Taitoa kannonnokassa lukien) tuli koulutukseen näitä urheilijamussukoita, jotka kuvitellulla miinakentällä laittoivat miehet avoriviin, vaikka yksi tunnustelija oli jo lentänyt taivaan tuuliin… Että just joo…”
”Mutta siis enhän mä tietenkään ihan nuijakaan ole.”
Miksi kymppejä pitää hävetä?
”Mua oikein hävetti, kun sain aina kymppejä”, sanoo Terhi, opettajan tytär.
”Kun moni muu sai todistuksen ensin ja sitten opettaja mainitsi mun hyvän numeron, ja kaikki oli silleen, että no ihme, toi sai taas kympin.”
Kun tyypillisen peruskoulun päättäneen tytön keskiarvo on 8,11 ja pojan 7,55, oli Terhin keskiarvo…
Peruskoulu ja lukio olivat Terhille yhtä suurta kakunpalaa.
”Kuuntelin tunnilla, luin aina läksyt, ja luin kokeisiin ja tentteihin kahdesti, siinä se”, Terhi kertoo hilpeästi. Hikarius ei ongelma!
”Totta kai mä olin ylpeä siitä et olin hyvä koulussa. Mutta joskus tuntui siltä, että mun menestys oli vielä tärkeämpää opettajille kuin mulle itselle.”
Lahjakkaalle Terhille oli epämiellyttävä yllätys havaita, että yliopistossa pitääkin ”oikeasti lukea.”
Ilmiö on tuttu lahjakkuustutkija professori Kari Uusikylälle.
”Etenkin yläaste on lahjakkaalle oppilaalle laiskuuden harjoittelua, jos koulun resurssit eivät riitä lahjakkuuksien ruokkimiseen. Tämä voi johtaa viimeistään yliopistotasolla siihen, että oppilas ei koskaan valmistukaan yliopistosta, koska luulee selviävänsä opiskelusta vain lahjojensa avulla, ilman pänttäämistä.”
Mitä hikarius oikeastaan on? Lahjakkuutta, ahkeruutta vai molempia?
”Ahkeruus ja sisäinen motivaatio ovat tärkeimpiä tekijöitä, kun halutaan koulumenestystä. Suurin osa meistä on taviksia, jotka selviävät hyvin koulun vaatimuksista, jos näkevät niiden eteen vähän vaivaa. Lisäksi ulkoisten olosuhteiden, kuten oppilaan kotiolojen on oltava kunnossa ja opiskeluun kannustavia. Lahjakkuus tietysti auttaa, jos se on lajiltaan sellaista, jota koulussa edellytetään. Lahjakkuutta on monenlaista, hyvä kieli- tai matikkapää eivät ole ainoita lahjakkuuden mittareita”, Uusikylä sanoo.
Hikariuteen liitettävä negatiivinen lataus johtuu Uusikylän mielestä kulttuurillisista syistä, osin murrosikäisten tavasta olla susia toisilleen.
”Suomessa on aina vallinnut asenne, jonka perusteella koulumenestystä ei ole arvostettu niin korkealle kuin esimerkiksi urheilussa pärjäämistä. Ja yläasteikäisethän nyt suhtautuvat hikareihin perinteisesti nuivasti – kai lukioissa sentään saa jo olla hyvä oppilas jos haluaa.”
”Jos oppilaalla on vahva itsetunto, hän voi olla välittämättä muiden kommenteista ja rikkoa hikarimyyttiä olemalla myös esimerkiksi sosiaalisesti aktiivinen. Ne taas, jotka tuntevat ryhmäpaineet kovempina ja kantavat sisällään sisäistä pakkoa miellyttää opettajaa ja vanhempiaan, voivat joutua hyvin ahtaaseen, ankaran perfektionistiseen rooliin, jossa pärjäämisestä tulee pakko.”
”Monet oppilaat laskevat suoritustasoaan tietoisesti, jotta eivät joutuisi silmätikuiksi. Se voi olla ihan tervettäkin, olla ysin oppilas sen sijaan että vaatisi itseltään vain kymppejä.”
Julkisessa keskustelussa epäillään aika ajoin, että lahjakkaat oppilaat jäävät ongelmanuorten varjoon, koska lahjakkaiden aseman murehtiminen kuulostaa poliittisesti epäkorrektilta, elitistiseltä.
”Vaikka olen puhunut ja kirjoittanut lahjakkuuksista 20 vuotta, olen silti peruskoulun vakaa kannattaja ja vieroksun ajatusta, että lahjakkaita alettaisiin seuloa yksisilmäisesti omiin ryhmiinsä eskari-iästä lähtien. Peruskoulun hyvä pohjatyö kasvatuksessa kuuluu kaikille. Toinen asia on sitten, miten lahjakkuudet voitaisiin ottaa huomioon jo alaluokilla”, itse lahjakkaiden oppilaiden opettajia tukevaa työtä ohjaava Uusikylä sanoo.
Roolipelaaja
Pöydän toiselle puolelle lösähtää pipopäinen Mikko.
”Menestyvä, kiltti, nörtti”, Mikko kuvailee rooliaan peruskoulussa. Hän oli sen vanki.
”Olin aina se Mikko, joka on luokan paras ja joka pärjäsi kokeissa. En päässyt siitä muotista vapaa-ajallakaan. Mulla oli kyllä kavereita ja harrastuksia, mutta mut nähtiin silti aina vain sen yhden linssin läpi.”
Opettajat odottivat Mikolta koulussa ”tiettyä tasoa”.
”Ja olenhan mä itsekin kunnianhimoinen. Kyllä mä olin tosi nyreänä, jos kokeista tuli alle ysi puolta.”
Mitä lähemmäs lukioikää Mikko tuli, sitä kyllästyttävämpänä hän koki hikariroolinsa.
”Itse pääsin tiukista rooliodotuksista vaihtamalla koulua, ja samalla kaveripiiriä. Toiset eivät pääse niistä aikuisiässäkään, eikä työelämän yleinen suorituspainotteisuus ainakaan helpota menestyspaineita. Tunnen monia, jotka ovat tiukat suorittajan rooliin kohdistuvat odotukset sisäistettyään suorittaneet itsensä loppuun kaksvitosina.”
Nyt hän on kahdessa vuodessa lukenut 90 opintoviikkoa sosiologiaa ja istunut päälle pinon valmistumisen kannalta hyödyttömiä mutta mielenkiintoisia luentoja.
”Ehkäpä monet mieltävät menestyjät vain annetun roolin orjallisiksi toteuttajiksi, kun he itse taas uskaltavat tehdä ‘mitä itseä huvittaa’. Toisin sanoen pärjääminen näyttää monesta olevan juuri sitä mitä aikuiset nuorilta odottavat, ja siksi koulussa pärjääminen saattaa olla monen mielestä, varsinkin tietyssä iässä, halveksittavaa: hikariudessa on kapinaa nolla.”
Testing, testing
Testaa lahjakkuutesi laatu ja lue muuta lahjakkuusdataa osoitteessa www.zest.fi
