Viemärirottana
Kimmo Järvinen, 23 vuotta, seisoo Pasilan alla viemärissä kumisaappaat puolivarteen paskavedessä. Selän takana on viisi kilometriä pimeää tunnelia, Lassilaan asti. Täällä eivät auta kompassit, matka- tai radiopuhelin. Työpaikka, viemäri, on 20 metriä maan alla.
Paska homma, voisi moni todeta, mutta ei Kimmo. Hän on Suomen kahden ainoan viemärispesialistin, Helsingin Veden vanhempien putkiasentajien Tauno Remanderin ja Timo Kurpan, koulutuksessa. Putkimieheksi valmistunut Kimmo tarkastaa tulevaisuudessa helsinkiläisten tulo- ja menoveden putkiston kuntoa: saumoja ja kallioita.
Hajuhaitan lisäksi työ on vaarallista: vesijohdon pamahtaminen tai rankkasade täyttää tunnelin välittömästi, ja hukkuminen on enemmän kuin todennäköistä. Räjähtävät ja vaaralliset kaasut, kuten rikkivety, voivat viedä tajun ja pahimmillaan hengen. Viemäreissä käytettävä sukelluspuku voi aiheuttaa lämpöhalvauksen. Lisäksi jätevedessä killuu vaarallisia esineitä, kuten huumeruiskuja.
Viemäreissä tehdään työtä kausiluonteoisesti. Kaikki putket tarkastetaan viiden vuoden välein. Rakennustyömaan lähellä olevat tunnelit tarkistetaan ennen räjäytyksiä ja niiden jälkeen. Helsingin tunneliverkosto on laaja, yhteensä 140 kilometriä, joista puolet on viemäriä ja puolet vesijohtoa. Kaikki viemäritunnelit johtavat Viikinmäkeen, jossa vesi puhdistetaan. Helsingissä on yhteensä
11 000 kilometriä viemäriä.
Mikä 140 kilometrissä haisevaa ja vaarallista tunnelia kiehtoo?
“Tämä on spesiaali ala, ja ei ainakaan ole sään armoilla”, toteaa Kimmo. Ja voisi kuvitella, että mönkijät ja kumiveneet, joilla viemäreissä huristellaan, tuovat työhön oman jännityksensä.
Bondit paskassa.
Työfakta
Kimmo Järvinen työasussaan: Selän paineilmalaitteet vastaavat palomiesten savusukelluslaitteita, kaasumittari kertoo ilman happitilasta. Naamari asetetaan kasvoille heti, kun mittari ilmoittaa vaarallisista kaasuista. Viemäreissä sallitaan vain EU-hyväksytty turvakypärä. Kumisaappaissa on metallipohja. Kumihaalari on suunniteltu erityisesti viemäriolosuhteita varten. Kädessä on siementäjän hanskat. Kimmon päällä oleva varustus maksaa noin 7 000 euroa.
Vainajien valmistaja
Lastenklinikan ruumiinavaushuoneen seiniä peittävät beessit laatat, lattia on betonia ja katossa on ikkuna. Tuoksu on raikas. Huoneen tunnelma on rauhallisen lempeä, ei yhtään niin sairaalamaisen kliininen kuin voisi kuvitella. Täällä lääkintävahtimestari Susanna Sormunen, 31 vuotta, avaa nuoret vainajat pa-tologin tutkittavaksi ja laittaa lopulta lähtövalmiiksi siunausta varten. Avauspöydällä hän ompelee kiinni avatut kohdat, pukee ja siirtää vainajan arkkuun.
Kuollut lapsi luovutetaan vanhemmille sairaalan rauhallisessa punaharmaassa kappelissa.
Tätä hän on tehnyt jo seitsemän vuotta.
“Kun minua pyydettiin tänne töihin, jouduin päättämään puhelimessa. Mietin ensin, kuinka kestän jatkuvasti kuolemaa. Ensimmäisessä avauksessa keskityin vain hengittämään.”
Työ on tärkeää, sillä monesti vasta ruumiinavauksessa voidaan selvittää, mihin potilas todella kuoli.
“Hoitavat lääkärit haluavat varmistuksen diagnoosilleen. Avauksesta päättävät kuitenkin aina vanhemmat.”
Vaikeinta Susannan työssä eivät ole kuolema tai lapsivainajat, vaan surevat vanhemmat.
“Minäkin kyynelehdin joskus täällä kappelissa pidettävässä muistotilaisuudessa. Kun luovutuksia on ollut todella monta, saatamme tulla sairaalapastorin kanssa tänne itkemään. Itkun jälkeen jatketaan töitä.”
Susanna ei mieti työasioita kello 16:n jälkeen.
“En muista illalla enää edes mitä olen päivällä tehnyt. Ehkä se on itsesuojelua. Urheilen paljon, käyn nyrkkeilemässä ja harrastan pilatesta.”
Kuolema ei Sormusta pelota. Ei toisten eikä oma. Painajaisia hän ei näe.
“Joskus kun on yksin täällä, saattaa pelästyä narahdusta.”
Mutta Susannankin työssä tapahtuu kummia.
“Tapasin töissä aviomieheni”, Susanna paljastaa.
Työfakta
Lasten ruumiinavauksen työvälineet ovat pienempiä kuin aikuisten. Silmämääräisen tutkimuksen jälkeen pinseteillä otetaan ihosta ja elimistä näytteitä näytekasetteihin, jotka tutkitaan mikroskoopilla patologian laboratoriossa. Avaus tehdään muovihanskat kädessä ja suojus suun edessä.
Terminaattori
“Torjunta-aine on vaarallista, jos sitä hengittää ilman suojaimia”, kertoo Rentokilin tuholaistorjuja Arsi Ahopelto, 28 vuotta.
Ruiskussa on Cislin-tuhoainetta, joka on synteettinen pyretroidi. Kasvoilla on puolipeittävä naamari, joka suodattaa kaasuja ja hiukkasia.
Arsin työnantaja käyttää häntä kerran puolessa vuodessa lääkärintarkastuksessa: virtsakokeet, verikokeet, verenpaine, maksa-arvot. Arsi on saanut lääkäriltään terveen paperit.
Torjuja suhauttaa litran verran torjunta-ainetta kaikkiin jalkalistoihin.
“Torjunta-aine vaikuttaa hyönteisen keskushermostoon. Kun hyönteinen on altistunut sille, se kuolee muutamissa minuuteissa.”
Tuholaisten lopullinen tuho varmistetaan toisella ruiskutuksella. Vähintään silloin viimeinenkin tuholainen on kaatunut taistelussa. Sitkeimpiä ovat sokerimuurahaiset. Jos niiden pesä on kivijalan alla, on virta loputon, ellei itse pesää tuhota.
Tuholaistorjuja voi saada kutsun niin ulkoisesti fiiniin kerrostaloon kuin varastoparakkiin.
“Yhdessä töölöläistalossa, jossa putket olivat huonossa kunnossa ja kellarissa maapohja, rotat tulivat neljän asunnon vessanpöntöistä ylös.”
Asiaa ei yhtään helpottanut se, että talon naapurissa oli puisto, jonne jäi monena juhlayönä ruuantähteitä.
Rentokilin historian pahin tapaus oli kun torjuntamiehen piti kömpiä torakoita täynnä olevaan putkeen. Silmät, korvat ja hiukset olivat täynnä torakoita. IIK!
Mutta miksi Arsi haluaa tappaa hyönteisiä?
“Eivät ne minusta kuvottavia ole. Tämä on vain kiva työ, kun voi olla asiakkaiden kanssa tekemisissä.”
Alalle Arsi päätyi ystävän suosituksesta.
Työfakta
Tuholaistorjujan varustukseen kuuluvat puuvilla- tai kumihaalari, puolinaamari, ruisku ja rosteripullo, johon mahtuu noin kahdeksan litraa vedellä laimennettua tuholaismyrkkyä. Työvälineet maksavat noin 1 000 euroa.
