Heti kun asiani ovat tasaisesti ja mallillaan niin miksi minulle tulee hillitön tarve sekoittaa elämäni? Tiedättekö tunteen kun katsoo ympärilleen ja voi vain hymyillä tyytyväisenä, seuraavassa sekunnissa kasvoille nousee ilkikurinen virne ja alkaa kehittelemään kuvittelemaan ja haaveilemaan kaikkea päänsä menoksi. Kaipaa vaihtelua.
Pitää keksiä uusi työpaikka, uusi asunto, uusi mies tai useampia, hävittää kaikki miehet, olla yksin, lopettaa tupakointi, lopettaa juominen, aloittaa uusi harrastus, lopettaa harrastus jne...
Koska minä osaisin vain pysähtyä? Pienen elämäni aikana en ole ikinä pysähtynyt. Mitä pysähtyminen on ? Onko se asettumista? Vakiintumista? Onko se jokin sisäinen ääni?
Osaan olla tyytyväinen elämääni kun kaikki kuitenkin on hyvin, mutta miksi minulla on aina sellainen olo että jotain puuttuu? Etsin ja etsin sitä, jotta pääsisin pysähtymään. Ja aina kun saavutan sen niin huomaan, ettei se olo katoa. Sitten alkaa tukehtumaan ja pitää taas keksiä uusi keino. Mitä minulta sitten puuttuu? En tiedä... Mitä minä sitten haluan? En tiedä...
Jonain päivänän löydän kaipaamani ja voin pysähtyä. Hengittää syvään ja hymyillä tyytyväisenä, ilman sitä hetkeä että tahdon laittaa kaiken sekaisin.
7 kommenttia
Jasmin
19.3.2009 11:55
Miks pysähtyä jos tahtoo olla vauhdissa ? Ehkä sä haluut kokeilla ns kaikkia juttuja ensin ennen ku pysähyt ? Eiks se oo parempikin niin, että kokeilet nytten sitä ja niitä mitä nyt haluat että sitten kun pysähdyt niin tiedät paremmin mitä haluut kun kaikkia muita juttuja on jo kokeiltu ja todettu ettei ne ollutkaan sun juttu :)
Jymmärsitköhän mitään tosta :D :D
Vastaa kommenttiin
Jenny
19.3.2009 12:00
Niin kun en saa ikinä tarpeekseni uusista asioista, minä helvetti vaihdan järjestystä kerran kaksi kuussa kun kyllästyn kotona:D ja kun se ei enää auta niin muutan. Olen 19 vuotias ja muuttanut 12 kertaa. Ollut 7:ssä eri koulussa jne...
Mutta kun oppii elämään niin, osaako sitä ikinä pysähtyä? Oppiiko ihminen joka pienestä asti on opetettu sopeutumaan ja vaihtamaan maisemaa ja paikkaa ja ihmiset ympärillä vain pyörivät, oppiiko sellainen ihminen ikinä olemaan tyytyväinen paikallaan?
Surullista ajatella että poikani on 2,5vuotias ja muuttanut 4kertaa. En tahdo kasvattaa häntä niinkuin minut. Haluan keksiä keinon pysähtyä... Lapsi on onnellinen ja todella sosiaalinen, ei ikinä vierasta ketään ei ujostele. Hän tulee pärjäämään, mutta entä jos hänkään ei opi ikinä pysähtymään?
Vastaa kommenttiin
Jenny
19.3.2009 12:01
Kuitenkin kaikki mitä teen heijastuu myös lapseeni. Toki hänestä kasvaa samanlainen loistavat sosiaaliset taidot omaava ja luova ja sopeutuva ihminen, mutta en tahdo että hän joutuu elämään tälläisen tunteen kanssa lopun elämäänsä..
Haluan pysähtyä, joskus vielä onnistun kun tarpeeksi yritän ja tahdon. Mutta vaikka voisinkin lapseni takia pysähtyä, osaisinko itse olla onnellinen?
Hemmetin kiertolainen:DD
Vastaa kommenttiin
Jasmin
19.3.2009 12:46
Vastuullisen vanhemman puhetta :) Mä veikkaan näin äkkiseltään tuntematta että oot kuitenkii onnellinen pojastas. Ite mietin kans tota että kun omalla tytöllä on ollut hänen viiden vuoden elämänsä aikana kaksi muuttoa, että miten se vaikuttaa mutta koska hän on sosiaalinen ja erittäin reipas optimisti niin hyvin on pärjänny ja neuvolassa sanottiin että ei esim uusi muutto haittaa lasta koska hän on niin pieni ja sopeutuvainen mutta vasta sitten kun tyttö menee kouluun niin siellä syntyy pysyviä ystävyyssuhteita joten sillon ei tietenkään suositella muuttamista tiuhaan tahtiin, mutta siis nytkun hän on pieni niin kannattaa ja on suositeltavaa että haetaan nyt paikkaa.
Ja eikö se oo niin että kun äiti on onnellinen on myös lapsikin :)
Vastaa kommenttiin
Jenny
19.3.2009 12:53
Ei se ole ikinä minun elämääni haitannut vaikka koulukaverit vaihtui niin tiuhaan. Opin siitä paljon ja tapasin ihania ihmisiä monissa kouluissani. Minut on kasvatettu siihen. Äidin kanssa hetki sitten juuri puhuttiin ja hän kauhistui että miten se on mahdollista.. Ei se välttämättä lapselle aina ole vain huono opetella taitoa sopeutua ja löytää paikkansa, mutta kun lapsen äiti on aina elänyt tunteessa että jokin puuttuu kun pysähtyy. Toki tahdon kasvattaa lapseni pärjäämään tässä maailmassa, mutta se olisi kovin epäreilua että hänkin joutuisi etsimään paikkaansa aina.
Ei ole olemassa keinoa, että minä voisin kiertää ja muuttaa ja kyllästyä, mutta pysyä paikallani lapsen takia. Tietenkin se olen minä joka jätän tunteeni sivuun siinä...
Vastaa kommenttiin
Jenny
19.3.2009 20:44
Tietenkin lapsta pitää kuunnella ja yhdessä kun asutaan niin yhdessä sellaiset päätökset tehdään, toistaiseksi hän ei vielä osaa antaa mielipidettään asioista:) Ja itse en tosiaan tuntenu tmuuttoja lapsuudessa ihmeellisiksi tai stressannut niitä, mutta toisaalta olen aina ollut vahva ihminen. Se ei silti tarkoita sitä että lapseni olisi samanlainen, ei suinkaan:)
Vastaa kommenttiin
Anonyymi
5.12.2021 10:49
Täältä löydät pian seksiä, suhteita, Deittailua --> http://dating24.me
Vastaa kommenttiin