Blogi

Pari päivää oltuani maassa, alkaa näyttää hyvältä.
Joskus tuntuu, näin sinkkuna ollessa, että olisi rakkautta annettavaksi, oikein ylimääräistä rakkautta. Ylenpalttisia määriä halauksia ja hellyyttä.
Se on melko masentavaa, kun on sinkku, eikä ketään kehen purkaa niitä :D
Onhan minulla pieni lapsi, rakas semmoinen, ketä halia ja helliä. No, kaikkihan sen tietää, se on aika erilaista. Koirakin on, ketä halata ja rutistaa ja paijata ja silittää. Sekään ei aina riitä.

Olenkin miettinyt että haenko rakkautta vai hyväksyntää.
Joskus saa tehdä töitä sen eteen että oma onni tulisi omasta itsestä. Siis minusta ja minun perheeni elämästä. Ettei se onni olisi vain kun on rakastunut ja siitä onnellinen. Sillonhan se maailma muuttuu kumman punertavan sävyiseksi. Ja kuin myrsky tyynen jälkeen, se usein myös katoaa. Sellainen onni on kovin huonolla pohjalla, jos ei ole muuten onnellinen ja tyytyväinen.
Olenkin tässä eron jälkeen kovasti yrittänyt löytää onnen aiheita elämästäni, ja niitä on onneksi löytynyt ja paljon :)
Ja olen huomannut että vaikka jokin puuttuu, tai joku, olen onnellinen.

Toisaalta myös, onneen kuuluu mielestäni se että hyväksyy ikävät tunteet, miettii niitä ja antaa niiden tulla ja olla.

On mahtavaa huomata miten niinkin arkinen asia kuin tiskaaminen lisää onnellisuutta. Näkee että koti on siisti, jaksaa siivota ja pitää huolta perheestä. Arjen kiemuroista huolimatta.
Vielä mukavampaa on, kun yksi vuotias tyttäreni ähkii ja puhkii raahatakseen keittiön tuolin tiskipöydän viereen, tiskatakseen minun kanssani. Pieni haluaa loiskuttaa vettä niin että vaatteet on vaihdettava tiskauksen jälkeen. Ja mitäs se haittaa. Sitten pyykätään!

Toinen pieni onni arjessa on kun viedään koira lenkille läheisille metsäteille. Siellä päästän koiran vapaaksi, ja pienellä alkaa häntä heilua riemuisasti saavutetusta vapaudesta. Colasta, kuten kaikista koirista, on mukava nuuskia hajuja ilman hihnaa, ja jos koira jää merkkaamaan ja sen vuoksi hieman jälkeen se juoksee häntä viuhuen hurjaa laukkaa takaisin vaunujen viereen, kehuja keräämään :)
Ja lenkistähän tulee itselle hyvä mieli, raittiissa ilmassa, muita koiranomistajia tavaten virkistyy ja tulee iloiseksi.

On myös kovasti mukava kuinka lapsi haluaa ennen uniaan lukemaan yhdessä seinällä olevasta julisteesta nalle puh runoja. Tuokio lopetetaan aina samaan runoon. Sen nimi on "Äiti" No, se ei kaunistele tai ole kovin ihmeellinen. Mutta silti kertoo äidin rakkaudesta, lapselle sopivalla tavalla, ja arkisella tavalla.

"Äiti, pikku Ruu huokaa, teitkö minulle ruokaa?
Äiti Ruun syliin nostaa, ja suukottaa,
Tietenkin, tietenkin äidin kulta ruokaa saa."

lapsi kuuntelee pää painautuneena uninallea vasten ja välillä haluaa osoittaa jotain kuvaa. Kun sanon viimeisen sanan, tyttö sanoo sen yhtäaikaa: (usein kovaääninen) "saa". Jotenkin jokin liikahtaa sisälläni. tämä on hyvä tapa aloittaa uni. Ja nukutus.
Se aiheuttaa joskus kielteisiäkin tunteita, se tapahtuma kun lapsen silmät olisi tarkoitus saada kiinni, ja pysymään kiinni. Ja vielä saada lapsi nukahtamaan. Kun on ensin luettu vähän rauhassa runoja, tämä tapahtuu paljon helpommin. Itse rentoutuu ja kun muksun aikaisemmat kiukuttelut on sysätty runoilla sivuun, on helpompi huomata miten ihana se oma pieni olikaan. Runoilla harmistus pysyy poissa, eikä häiritse enää nukutusta.

Iltaisin lauletaan vielä unilaulu, sen virkaa meillä toimittaa Nalle Luppakorvan loppulaula se missä lauletaan hyvää yötä piltit....
Sekin on saavuttanut suuren suosion ja valojen sammuttua sitä on mukava laulaa hiljaa uneen valmistautuvalle lapselle, lapselle joka lepää sylissä ja rutistaa unilelua ja kurkkii vielä hetken äitiä, vielä hetken ennen unta.

Aloin kirjoittamaan sinkkuudesta ja halipulasta, mutta tämä näköjään poiki minulle oivan tilaisuuden ajatella, mistä se onni löytyykään. Siitä toisesta aikuisesta jota rakastaa, vai omasta elämästä. Ja jos se onni löytyy omasta elämästä, ennen parin löytämistä, se löytyy varmasti myös suhteesta, kunhan sellaisen löytää.
Kun ei ole tarvetta takertua kehen tahansa, onnen toivossa, ehtii etsiä sitä oikeaa, ja ei edes tarvitse etsiä. Miksi etsisin, kun olen tyytyväinen näinkin. No... ainakin lähes tyytyväinen. Vielä olisi tilaa vieressä, kaikesta onnesta huolimatta :D

Arjesta onni löytyy. Ja kellä onni on, se kirjoittakoon siitä blogiinsa :D

Noniin, mistähän alkais.
Meillä ei nukuta. No, juuri lainkaan. Tytöllä tulee hampaita, ja onhan se vähän kiukkuinen. Mulla ei ole enää lainkaan aivotoimintaa kun tilanne stressaa niin pahasti kun oma aika on nollissa ja lapsi on väsynyt ja hermostunut.
Huraa!

Jotain kivaakin, tyttö malttaa istua 20 minuuttia hiljaa paikoillaan kun pyöräytän muumit päälle. Alkumusiikin aikaan kuuluu hiljaista "muumimuumi"-laulelua ja väliin kajahtaa "paapaapapaa"-laulut.
Tytön jalat vispaa pöydän alla ja pää nojaa pöydällä lepääviin käsiin. Koko asunto rauhoittuu -hetkeksi.
No jos jotain kivaa, siitä tulee myös jotain negatiivista.
Kun muumit on loppu, lapsi jaksaa hetken leikkiä muuta, mutta on pian kärkkymässä takaisin muumeja katsomaan. No, eihän 1-vuotias voi koko päivää liikkuvaa kuvaa tuijottaa joten taisteluhan siitä syntyy.
Iltapuurolla tyttö alkoi päättäväisesti hokea "Muumi. Muumi. Muumi!" kun suunta syöttötuolista noustessa ei ollutkaan kohti mystistä "muumilaatikkoa" alkoi huuto ja rimpuilu. Noh, puolensa ja puolensa, kuten usein sanon.

Loppuhuomiona, vaikka väsyttää ja tilanne stressaa, mikään ei saa minua hymyilemään paremmin kuin se, kun tyttö tulee ja muiskauttaa kuolaisia suukkoja tai halaa vaan äitiä.
Tai itse huomaa vaan halata lasta kun toinen tekee tuhmaa, sen loputtoman "Ei saa noin, ei saa näin"-hokeman sijaan, toimii muuten paremmin kun kieltäminen. Ja nimenomaan se että keskittää sen huomion lapseen ja menee kasvokkain ja katsoo silmiin ja ottaa ohjat käsiin.
Sitä on varmaan äidinrakkaus. Hellää opastamistä oikeaan suuntaan.
Mistä se loppumaton äidinrakkaus kumpuaakin, kiitos siitä lähteestä. Maailma olisi varmaan aika paha paikka ilman sitä rakkautta. Vaikka onhan se joskus koetuksellakin, sekin rakkaus.

On myös ihana huomata että kun tulee kotitöiden jälkeen leikkimään lapsen kanssa, että mikä ihana loiste syttyy lapsen silmiin kun saa näyttää äidille että mä osaan tälleen ja tälleen, ja yhdessä tekemisen riemu on loputon!

Näistä pienistä iloista nauttien lienee päästään yli näidenkin hammaskiukkujen, ja potkitaan hammaskeijua (joka ne hampaat tietty tuo) persauksiin.

Joo nyt ei kyllä jaksa keskittyä siihen miltä teksti näyttää kokonaisuutena tuli nyt vaan kerrottua jotakuinkin että näin ja näin liikkuu päässä!

Adios!

Mistä nää ihmiskehon henkiset kipsit kumpuaa?
Jos joskus haluaa säväyttää ja olla ihan vitun cool nii eihän siitä mitään tule, kun miettii mkä olis cool juttu sanoa. No siihen miettimis aikaan se jo rapisee. Tietenkin suutari pysyköön lestissään etc, mutta silti. Kyllä sitä osaa olla niiiiin rento kavereiden seurassa mutta eikös sitten mee puihin ku joku tarpeeks kaunis nainen osuu kohdalle :D

No se siitä. Oon liian ärsyyntyny omasta tyhmyydestäni että voisin jatkaa pidemmälle tätä. Pitää oikein tallentaa mustaa valkoisella aiheesta :D

Tämä ensimmäinen sivu on pirullinen. Oon niin monesti tuijottanut tätä valkeutta edessäni eikä mitään juolahda mieleen, ainakaan mitään sellaista minkä joku muukin saisi lukea. Ja vielä internetistä.

Noh, pers eellä puuhun, niinkuin mulla on tapana tehdä.

Valitsin tuohon aihepiiriksi "sekalaiset" kun en vallan keksinyt mistä tahtoisin kirjoittaa. Mutta ne, jotka tätäkin sivustoa ylläpitävät pakottavat minut valitsemaan.
Elämä onkin aikamoisia valintoja täynnä. Kuten, syönkö ennen lenkkiä. Tai käynkö kirjastossa lenkin jälkeen, vai kestääkö koiran rakko jos teen sitä ja tätä ennen lenkkiä...
Pienistä valinnoista koostuu päivien puro joka yltyy viikkojen virraksi ja aina vuosien kovertamaksi altaaksi, kunnes huomaamme että omat pienet valintamme ovat tehneet meistä sen mitä olemme nyt.
Puhumattakaan niistä isoista valinnoista. Ne ne vasta pahoja onkin.
Mutta ehkä ne pienimmät on niitä pahempia, sillä niiden ympärillä meidän päivämme pyörivät ja ne isot ja tärkeät asiat lipuvat ohitsemme, emmekä aina kiinnitä niihin niin paljon huomiota kuin meidän tulisi.

Tapailin mielessäni joskus kauan sitten kirjoittamaani tarinanpätkää.
Konemestari oli sen nimi. Kiinnyin siihen tarinaan se kertoi minun "mustista vuosistani", jotka myös osaltaan tekivät minusta sen minkä olen. Konemestari ei suoranaisesti kertonut elämästäni. Se oli tarina jostakin tai jostakusta jonka nimi oli Konemestari.
Koitin palauttaa sitä mieleeni, mutta päätin että se on parempi jättää jo taakse.

Joistakin asioista muistot kirpoavat kumman tarkkoina. Muistaa jonkin tunteen. Pienen vihlaisun sisimmässä. Häpeän, niin että puna nousee vuosien takaa poskillesi. Joitakin muistoja et kestä, kaikkea et edes muista, se on varmaa, vaikka ne ovat, ja sinä tiedät sen. Niinkauan kun alitajuntasi sanoo niille,"ei vielä" ne eivät palaudu mieleen. Ihmisen keho, näin olen lukenut, on siitä ovela, että se lyhistyy vasta kun sille lyhistymiselle on aikaa.
Meillä on suojamekanismeja. Unohdus on yksi niistä. Se on kaksisuuntainen tie, eikä aina tahdonalainen. Vaikka jonkin muiston tai tapahtuman sulkisi automaattisesti mielestään, se on olemassa, ja jos se on paha, niinkuin tällaiset usein on, se vaikuttaa kaikkeen. Se tekee sinusta orjansa, ja syö sinua sisältäpäin, tietämättäsi.

Eikö ole hämmentävä ajatus, että sinulle on voinut sattua jotain mistä sinulla ei ole mitään käsitystä, saati yhtään muistikuvaa. Ja se on vielä hämmentävämpää, että tämä asia jota et muista, voi hallita nykyisyyttäsi, alitajuntasi kautta.

Tämän illan ajatukset on nyt kulutettu loppuun, ehkä jonain toisena päivänä kirjoitan toisenlaisen tekstin. Saatan kirjoittaa mitä ostin kaupasta tai mitä lapseni oppi, tai pohtia yksinkertaisesti lisää samantapaisia älyttömyyksiä kuin tämä teksti. Paras olisi jos kirjoittaisin mikä sai minut hymyilemään. Mutten tiedä haluaako niin herkkiä asioita jakaa.
Tai ehkä en enää kirjoita, sillä minä en ole se joka päättää minne tieni vie, vaikka täyttämällä elämäni pienillä valinnoilla koitan itseäni huijata uskomaan toisin.