Näin paastonaikana tulee tuijotelleeksi tavallista useammin peiliin. Kun vetää vatsan sisään ja hymyilee peilikuvalleen saattaa vaikutelma olla yllättävänkin freesi. Kun sitten kääntyy profiiliin, sulaa ryhdikäs vartalo silmissä. Lihakset ja läski ovat valuneet yllättävänkin alas. Ja painovoimahan on armoton. Laskeutuminen on helppoa, mutta kiipeäminen yllättävänkin vaikeaa.
Tämän ajan kauneusihanne on armoton. Alipainosta on tullut ihanne, ja nuoret tytöt kituvat porkkanoittensa kanssa. Kelpaanko minä? Se on monen teinityötön suurin huokaus. Ja vaikka kuinka aikuisena osoittaa teineille rakkautta ja arvostusta, vain omien ikätoverien arvioinnit todella vaikuttavat murrosikäisen kehoon ja mieleen.
Miten sitten orastavassa keski-iässä oleva mies suhtautuu painoonsa? Ei hoikkuuden ihanteesta pääse eroon edes aikuisiässä. Pari viikkoa sitten olin koulutuksessa, jossa tapasin vanhoja opiskelukavereitani. Eräs vanha tuttavani lohkaisi heti kärkeen:” En muuten muistanut, että olet noin iso luonnossa!” Kiitti vaan. Siitä oli sitten mukava lähteä koulutusviikkoon.
Onhan painonhallinta tärkeää, kun on nuo diabetekset, verenpainetaudit ja kaikki tules-sairaudet. Kuitenkin olen sitä mieltä, että ihmisten sullominen samaan muottiin ja syyllistäminen tehoavat hämmästyttävän huonosti. Onneksi myös aidosti kannustavia laihdutusohjelmia on jo olemassa.
Viime aikoina on keltaisessa lehdistössä kovasti vaahdottu jo-jo laihduttamisesta. Kuulemma varsinkin moni nainen kärsii tästä jatkuvan laihduttamisen syndroomasta, jolloin paino vaihtelee vuoden aikana hurjasti. Itse en koe kärsiväni jo-jo laihduttamisesta. Oma taudinkuvani on pikemminkin jo-jo lihomista. Kiloja tulee vuoden aikana enemmän ja vähemmän lisää. Kai se on meidän miesten juttu.