Blogi

Mikä on maailman tunnetuin symboli? Oliskos se McDonaldsin iso ämmä vai Peace-merkki, se ympyrän sisään piirretty kuvio, jossa kaksi viivaa sulautuvat yhteen? Hyvin ehdotuksia kumpikin, mutta voiton kilvassa vie kuitenkin vanha roomalainen kidutusväline, risti. Tuo kahdesta paksusta viivasta kyhätty symboli roikkuu satojen miljoonien ihmisten kaulassa tälläkin hetkellä. Suurin osa ”ristinkantajista” tuskin edes mietiskelee kultaisen killuttimensa viestiä. Toisille se on taas hyvin tärkeä henkilökohtaisen uskon viestimisen väline.

Olen monesti miettinyt, ettei Jeesuksen kidutusväline varmaan ihan sattumalta ollut risti. Sen kaksi ristikkäin asetettua viivaa kertoo nimittäin jotain hyvin oleellista Jumalan ja ihmisen rakkaudesta. Ajatellaanpa ensin pystypuuta. Ensimmäisenä jouluna Jumala rakasti maailmaa niin paljon, että lähetti oman poikansa Jeesuksen kulkemaan yhden elämän matkan meidän ihmisten rinnalla. Jumala tuli ristin pystypuuta pitkin alas maailmaan kärsimään ja kuolemaan ihmisten syntisyyden tähden. Pystypuu avasi myös suoran yhteyden Jumalan. Tienraivaajana oli Jeesus, Jumalan oma poika.

Kaikille, jotka uskovat ristin pystypuun viestin, avautuu myös poikkipuun sanoma. Usko Jumalaan antaa ihmisille uudet silmälasit näkemään myös naapurin, sukulaisen, ystävän ja vihollisenkin hädän. Ristin pystypuun viesti pakottaa meitä katsomaan ympärillemme. Usko ei ole symbioosia Jumalan kanssa, joka estää näkemästä ympärille. Usko Jumalaan on ennen kaikkea sivuille katsomista, vierellä kulkijan housuihin menemistä.

Oletko kiinnittänyt huomiota siihen, mihin maailman uusi pelastaja Barak Obama katsoo pitäessään puhetta. Hän ei koskaan katso suoraan kameraan. Hän katsoo vuorotellen molemmille sivuille.

Opiskeluaikana samoissa porukoissa pyöri poika, joka vaikutti kerta kaikkiaan vastenmieliseltä. Inhottava tyyppi, joka sai niskakarvat pystyyn jo pelkästä ajatuksesta. Jokainen kohtaamisemme päättyi ikävään keskinäiseen naljailuun, mikä herätti jo muissa kavereissa hämmennystä.

Ongelmamme taustalla oli lausumaton, mutta jatkuva kilpailu. Olimme monissa asioissa hyvin samanlaisia. Halusimme olla nokkelimpia teologisissa väittelyissä, tahdoimme osoittaa lukeneisuuttamme keskusteluissa ja toimimme porukan viihdyttäjinä. Samoja tyttöjäkin ihastelimme! Mutta, ennen kaikkea kilpailimme musiikissa. Kumpi teki maukkaampia kertosäkeistöjä, kumpi oivaltavampia tekstejä, kumpi lauloi korkeammalta, kummalla oli enemmän keikkoja opiskelujen ohessa.

Tällä hurjalla kilpailulla ja selkään puukotuksella ratsastimme koko opiskelumme ajan. Emme kutsuneet kumpikaan toisiamme omiin häihimme ja valmistujaisjuhliinkin oli ovi lyöty nokan edestä kiinni. Pakko sanoa, että paha maku jäi suuhun. Kunnes... Noin vuosi sitten tapahtui jotain merkillistä. Sain kortin tältä opiskelukaverilta, jossa hän pyysi minua kanssaan lounaalle. Kortissa oli aika ja paikka. Oli hölmistynyt. Mitä hän tällä tempauksella nyt haluaa? Onko tämä taas joku uusi juoni, jonka avulla hän saa minut jälleen naurunalaiseksi? Aikooko hän kenties leveillä omilla saavutuksillaan? Nämä ilkeät ajatukset mielessäni kääntelin kaunista maisemakorttia kädessäni. Äh, ajattelin. Samapa tuo. Menen katsomaan, mitä kaverilla on asiaa. Ei hän enää näin pitkän välimatkan ja ajan jälkeen voi minua vahingoittaa.

Sovittuna aikana kiiruhdin ravintolaan. Siellähän jo kaveri odotti. Kaukaa jo näin, että jokin oli muuttunut. Hän ei katseellaan arvostellut pukeutumistani, eikä orastavaa pastorinvatsaani. Hän hymyili lempeästi. Kun kohtasimme, hän sanoi: ”Mukava kun pääsit. On todella kiva nähdä sinua pitkästä aikaa.” Tokaisin jotain epämääräistä hämmennykseni keskeltä, ja mietin oliko tuo todella se sama mies opiskeluajalta. Miksi hän käyttäytyy näin?

Kun istuin pöytään hän sanoi: ”Minusta on jo pitkään tuntunut siltä, että meidän olisi hyvä puhua. Me ei aina olla tultu toimeen ja paljon pahaa verta ja puhetta on virrannut meidän välissä. Mutta mä en jaksa enää vihata sua, Mikko. Mä olen pahoillani kaikesta, mitä meidän välissä on ollut. Annatko sä mulle anteeksi.” Suuni loksahti täysin auki ja murruin. Ojensin käteni pöydän yli ja puristin lujaa – pyysin anteeksi. Veljeni, sanoin! Se oli elämäni hienoimpia hetkiä.

Kohtaamisemme oli mainio. Muistelimme vanhoja kamppailuja, nauroimme, toisillemme mutta ennen kaikkea omalle pienuudellemme ja asenteillemme, jotka olivat lukinneet meidät omiin sudenkuoppimme. Oli helpottavaa nauraa ja iloita ilman varauksia. Lounaalla huomasimme myös, ettei meistä sydänystäviä tule koskaan, silti kohtaamisessamme oli jotain sanoinkuvaaman lämmintä. Tuon tapaamisen jälkeen en ole kaveriani nähnyt. Nyt kuitenkin liitän hänet silloin tällöin iltarukoukseeni.

Anteeksiantaminen parantaa. Minulla ei ollut voimaa ja rohkeutta tulla kaveriani vastaan. Mutta hän ojensi minulle käden, käden joka oli täynnä vuosien ajan tukahduksissa ollutta rakkautta. Hän rikkoi sanomattoman rajan ja tuli vastaan. Hänellä oli voimaa, voi kun minullakin olisi jokin päivä!

Joku viisas on joskus sanonut, että tärkein matka ihmiselämässä on mennä toista puolitiehen vastaan. Aamen!