Blogi

Näin paastonaikana tulee tuijotelleeksi tavallista useammin peiliin. Kun vetää vatsan sisään ja hymyilee peilikuvalleen saattaa vaikutelma olla yllättävänkin freesi. Kun sitten kääntyy profiiliin, sulaa ryhdikäs vartalo silmissä. Lihakset ja läski ovat valuneet yllättävänkin alas. Ja painovoimahan on armoton. Laskeutuminen on helppoa, mutta kiipeäminen yllättävänkin vaikeaa.

Tämän ajan kauneusihanne on armoton. Alipainosta on tullut ihanne, ja nuoret tytöt kituvat porkkanoittensa kanssa. Kelpaanko minä? Se on monen teinityötön suurin huokaus. Ja vaikka kuinka aikuisena osoittaa teineille rakkautta ja arvostusta, vain omien ikätoverien arvioinnit todella vaikuttavat murrosikäisen kehoon ja mieleen.

Miten sitten orastavassa keski-iässä oleva mies suhtautuu painoonsa? Ei hoikkuuden ihanteesta pääse eroon edes aikuisiässä. Pari viikkoa sitten olin koulutuksessa, jossa tapasin vanhoja opiskelukavereitani. Eräs vanha tuttavani lohkaisi heti kärkeen:” En muuten muistanut, että olet noin iso luonnossa!” Kiitti vaan. Siitä oli sitten mukava lähteä koulutusviikkoon.

Onhan painonhallinta tärkeää, kun on nuo diabetekset, verenpainetaudit ja kaikki tules-sairaudet. Kuitenkin olen sitä mieltä, että ihmisten sullominen samaan muottiin ja syyllistäminen tehoavat hämmästyttävän huonosti. Onneksi myös aidosti kannustavia laihdutusohjelmia on jo olemassa.

Viime aikoina on keltaisessa lehdistössä kovasti vaahdottu jo-jo laihduttamisesta. Kuulemma varsinkin moni nainen kärsii tästä jatkuvan laihduttamisen syndroomasta, jolloin paino vaihtelee vuoden aikana hurjasti. Itse en koe kärsiväni jo-jo laihduttamisesta. Oma taudinkuvani on pikemminkin jo-jo lihomista. Kiloja tulee vuoden aikana enemmän ja vähemmän lisää. Kai se on meidän miesten juttu.

Mikä on maailman tunnetuin symboli? Oliskos se McDonaldsin iso ämmä vai Peace-merkki, se ympyrän sisään piirretty kuvio, jossa kaksi viivaa sulautuvat yhteen? Hyvin ehdotuksia kumpikin, mutta voiton kilvassa vie kuitenkin vanha roomalainen kidutusväline, risti. Tuo kahdesta paksusta viivasta kyhätty symboli roikkuu satojen miljoonien ihmisten kaulassa tälläkin hetkellä. Suurin osa ”ristinkantajista” tuskin edes mietiskelee kultaisen killuttimensa viestiä. Toisille se on taas hyvin tärkeä henkilökohtaisen uskon viestimisen väline.

Olen monesti miettinyt, ettei Jeesuksen kidutusväline varmaan ihan sattumalta ollut risti. Sen kaksi ristikkäin asetettua viivaa kertoo nimittäin jotain hyvin oleellista Jumalan ja ihmisen rakkaudesta. Ajatellaanpa ensin pystypuuta. Ensimmäisenä jouluna Jumala rakasti maailmaa niin paljon, että lähetti oman poikansa Jeesuksen kulkemaan yhden elämän matkan meidän ihmisten rinnalla. Jumala tuli ristin pystypuuta pitkin alas maailmaan kärsimään ja kuolemaan ihmisten syntisyyden tähden. Pystypuu avasi myös suoran yhteyden Jumalan. Tienraivaajana oli Jeesus, Jumalan oma poika.

Kaikille, jotka uskovat ristin pystypuun viestin, avautuu myös poikkipuun sanoma. Usko Jumalaan antaa ihmisille uudet silmälasit näkemään myös naapurin, sukulaisen, ystävän ja vihollisenkin hädän. Ristin pystypuun viesti pakottaa meitä katsomaan ympärillemme. Usko ei ole symbioosia Jumalan kanssa, joka estää näkemästä ympärille. Usko Jumalaan on ennen kaikkea sivuille katsomista, vierellä kulkijan housuihin menemistä.

Oletko kiinnittänyt huomiota siihen, mihin maailman uusi pelastaja Barak Obama katsoo pitäessään puhetta. Hän ei koskaan katso suoraan kameraan. Hän katsoo vuorotellen molemmille sivuille.

Opiskeluaikana samoissa porukoissa pyöri poika, joka vaikutti kerta kaikkiaan vastenmieliseltä. Inhottava tyyppi, joka sai niskakarvat pystyyn jo pelkästä ajatuksesta. Jokainen kohtaamisemme päättyi ikävään keskinäiseen naljailuun, mikä herätti jo muissa kavereissa hämmennystä.

Ongelmamme taustalla oli lausumaton, mutta jatkuva kilpailu. Olimme monissa asioissa hyvin samanlaisia. Halusimme olla nokkelimpia teologisissa väittelyissä, tahdoimme osoittaa lukeneisuuttamme keskusteluissa ja toimimme porukan viihdyttäjinä. Samoja tyttöjäkin ihastelimme! Mutta, ennen kaikkea kilpailimme musiikissa. Kumpi teki maukkaampia kertosäkeistöjä, kumpi oivaltavampia tekstejä, kumpi lauloi korkeammalta, kummalla oli enemmän keikkoja opiskelujen ohessa.

Tällä hurjalla kilpailulla ja selkään puukotuksella ratsastimme koko opiskelumme ajan. Emme kutsuneet kumpikaan toisiamme omiin häihimme ja valmistujaisjuhliinkin oli ovi lyöty nokan edestä kiinni. Pakko sanoa, että paha maku jäi suuhun. Kunnes... Noin vuosi sitten tapahtui jotain merkillistä. Sain kortin tältä opiskelukaverilta, jossa hän pyysi minua kanssaan lounaalle. Kortissa oli aika ja paikka. Oli hölmistynyt. Mitä hän tällä tempauksella nyt haluaa? Onko tämä taas joku uusi juoni, jonka avulla hän saa minut jälleen naurunalaiseksi? Aikooko hän kenties leveillä omilla saavutuksillaan? Nämä ilkeät ajatukset mielessäni kääntelin kaunista maisemakorttia kädessäni. Äh, ajattelin. Samapa tuo. Menen katsomaan, mitä kaverilla on asiaa. Ei hän enää näin pitkän välimatkan ja ajan jälkeen voi minua vahingoittaa.

Sovittuna aikana kiiruhdin ravintolaan. Siellähän jo kaveri odotti. Kaukaa jo näin, että jokin oli muuttunut. Hän ei katseellaan arvostellut pukeutumistani, eikä orastavaa pastorinvatsaani. Hän hymyili lempeästi. Kun kohtasimme, hän sanoi: ”Mukava kun pääsit. On todella kiva nähdä sinua pitkästä aikaa.” Tokaisin jotain epämääräistä hämmennykseni keskeltä, ja mietin oliko tuo todella se sama mies opiskeluajalta. Miksi hän käyttäytyy näin?

Kun istuin pöytään hän sanoi: ”Minusta on jo pitkään tuntunut siltä, että meidän olisi hyvä puhua. Me ei aina olla tultu toimeen ja paljon pahaa verta ja puhetta on virrannut meidän välissä. Mutta mä en jaksa enää vihata sua, Mikko. Mä olen pahoillani kaikesta, mitä meidän välissä on ollut. Annatko sä mulle anteeksi.” Suuni loksahti täysin auki ja murruin. Ojensin käteni pöydän yli ja puristin lujaa – pyysin anteeksi. Veljeni, sanoin! Se oli elämäni hienoimpia hetkiä.

Kohtaamisemme oli mainio. Muistelimme vanhoja kamppailuja, nauroimme, toisillemme mutta ennen kaikkea omalle pienuudellemme ja asenteillemme, jotka olivat lukinneet meidät omiin sudenkuoppimme. Oli helpottavaa nauraa ja iloita ilman varauksia. Lounaalla huomasimme myös, ettei meistä sydänystäviä tule koskaan, silti kohtaamisessamme oli jotain sanoinkuvaaman lämmintä. Tuon tapaamisen jälkeen en ole kaveriani nähnyt. Nyt kuitenkin liitän hänet silloin tällöin iltarukoukseeni.

Anteeksiantaminen parantaa. Minulla ei ollut voimaa ja rohkeutta tulla kaveriani vastaan. Mutta hän ojensi minulle käden, käden joka oli täynnä vuosien ajan tukahduksissa ollutta rakkautta. Hän rikkoi sanomattoman rajan ja tuli vastaan. Hänellä oli voimaa, voi kun minullakin olisi jokin päivä!

Joku viisas on joskus sanonut, että tärkein matka ihmiselämässä on mennä toista puolitiehen vastaan. Aamen!

Väsynyt joulu paineli vihdoin ovesta ulos ja jätti paikat kaaokseen. Paha Nuutti nappasi kuusen juurinen olohuoneen lattialta ja lähti vuodeksi vuorotteluvapaalle.

Rakas joulu täytti suomalaiset savut ja aiheutti monen monta palohälytystä. Veljet, siskot ja vanhemmat tekivät joulusta perhejuhlan ja rikkoivat joulurauhan. Miksi kaikkien täytyy jouluna olla lasten kaltaisia? Eikö edes joku voisi olla aikuinen?

Perheiden kuopukset eivät ymmärrä miten joulu syntyy. Ne tunkevat viikoksi kylään ja odottavat hotellitasoista palvelua, kun joutenololtaan eivät ole ehtineet levätä tarpeeksi. Jouluruuat tulevat niille itsestään selvinä pöytään, ja joulusiivous on tehty juuri ennen kuin ovikello soi. Nuo lapsettomat pariskunnat välttelevät sukulaislasten kanssa peuhaamista viimeiseen asti. Vasta pakon edessä Afrikan tähti löytyy St. Helenan saarelta.

Jouluna sukupolvien ja ihmissuhteiden kuilut syvenevät entisestään. En muistanutkaan miten mahdoton uusi miniäehdokas oikein on? Taitava naamannyrpistelijä, joka kuvittelee, että Kauriin kääntöpiiri tanssii hänen lanteillaan. Kun rättiväsyneenä jouluripulin kourissa viimein hyvästelee sukulaisporukan, toteaa itsekseen, ettei koskaan enää. On raskasta, kun ihmiset eivät ymmärrä enää sanaa vastavuoroisuus ja kiitos. Noilla kahdella sanalla eläisi seuraavaan jouluun.

Kun keskenkasvuisten 3-kymppisten luonteenhäiriöitä on joulun tuijottanut, katse siirtyy onneksi lapseen, luomistyön kruunuun. On ihanaa nähdä suttuisia naamoja, pulleita mahoja ja olohuoneenympärijuoksusta punehtuneita poskia. Nuo haluasi ottaa syliinsä ja pussata puhki, sillä lapsi tekee joulun. Sen aito innostus ei ole vielä muuttunut kyynisyydeksi ja rakkaus, sekin on vielä aitoa. Ei meidän viisivuotias vaadi lahjanukeltansa vastarakkautta, se rakastaa vain. Elämä on toisenlaista meille aikuisille, jotka emme edes rakasta siskojamme jouluna.

Pari vuotta sitten olin mukana Yhteisvastuukeräykseen liittyneessä seminaarissa, jossa puhuttiin antamisesta ja jakamisesta. Otsikkona seminaarissa oli altruismi, jolla tarkoitetaan rakastamista ja antamista ilman ehtoja, ilman oman edun tavoittelua. Altruismi on vastakohta egoismille, joka tarkoittaa itsekkyyttä keinoja kaihtamatta. Seminaarissa päädyttiin siihen, että pyyteetöntä antamista ja jakamista tapahtuu ihmiskunnassa harvinaisen vähän, vähemmän kuin esimerkiksi kasvikunnassa. Altruistisesta käyttäytymisestä tunnetuimpana esimerkkinä seminaarissa mainittiin valkovuokot. Kuten tunnettua valkovuokot kasvavat tasaisina mättäinä niin, että kukat ovat suurin piirtein yhtä suuria ja varret kasvavat saman pituisiksi. Tämä johtuu siitä, että valkovuokot ottavat maasta vain oman osansa vettä ja ravinteita. Ne kasvavat tasaisesti, jotta kukin kukka saisi riittävästi valoa. Esimerkillistä käyttäytymistä, josta ihmiskunnalla on todellakin oppimista.

Ihmisillä altruistista käyttäytymistä tapahtuu siis hyvin vähän. Seminaarissa tultiin oikeastaan siihen tulokseen, että ainoastaan äidin rakkaus lasta kohtaan jää ainoaksi esimerkiksi tästä pyyteettömästä rakkaudesta. Erikoista seminaarissa oli kuulla se, että äidin rakkaus omaa lastaan kohtaan ei vähene lasten lukumäärästä riippuen. On nimittäin tehty vertailevaa tutkimusta monilapsisen lestadiolaisperheen ja yksilapsisen perheen lasten välillä heidän kokemastaan äidin rakkaudesta. Tulokset olivat hämmentäviä. Äidin rakkaus koettiin yhtä voimakkaana suuren lapsikatraan joukossa kuin perheen ainoana lapsena.

Äidin rakkaus ei siis koskaan häviä, mutta mikä ihmeellisempää, sitä näyttää olevan määrättömästi tarjolla!

Kirka ja Juice lähtivät tuuleksi taivaanrantaan pari vuotta sitten. Kaksi legendaa on poissa, mutta legenda elää vahvasti. Varsinkin Juicen tuotanto on kirvoittanut kirkon miesten ja naisten mielissä monet itkut ja naurut. Onpa Manse-rockin suurmies osuvasti kritisoinut kirkon jähmeää olemusta monenkin laulun verran. Tarinan mukaan Sanaseppo-Juice pähki pitkään, mikä Suomen kielen sana sopii riimiksi öylätille. Ainoa taivutusmuoto, jonka Juice keksi, oli kuolematon riimi:” Sitten pastori tukehtui öylättiin ja kohtapa kirstua höylättiin.” Tuon riimin ympärille rakentui Ekumeeninen jenkka -biisi ja loppu onkin sitten sitä kuuluisaa legendaa.

Juicen tuotannossa on yksi laulu, jonka merkitystä olen miettinyt pitkään. Laulun nimi on Rakkauden ammattilainen. Biisi alkaa sanoilla:” Hän on opetellut rakastamaan, hän on vailla koulutusta. Siksi arvostelijoissaan aiheuttaa pahennusta.” Pitkään ajattelin, että lauluhan kertoo ilmiselvästi huoran arjesta. Muistan, kun pikkupoikana kuuntelin biisiä salaa, niin ettei pastori-isäni kuulisi, mitä lauluja se poika oikein kuuntelee.

Iän myötä laulun teksti on alkanut elää mulle uudelleen. Teksti ei olekaan niin yksiselitteinen kuin laulun alun perusteella voisi luulla. Tekstin lopussa on kohta, joka menee näin:” Hän kantaa mukanaan kaiken julmuuden ja pilkan. Saa naulat vuorollaan läpi ranteen, läpi nilkan.” Tietääkseni huoria ei kovin usein ole ristiinnaulittu, mutta eräs nasaretilainen puusepän poika on. Mitä jospa Rakkauden ammattilainen -laulu kertookin Jeesuksesta?

Kun muistelee Jeesuksen seikkailuja, löytää sieltä todellisen rakkauden ammattilaisen. Seksiä hän tuskin kovinkaan hanakasti harrasti, mutta rakasti niin, että muita sattui. Rakasti muuten huoraakin. Muistatko sen kertomuksen, jossa uskovaiset olivat kivittämässä aviorikoksesta kiinni jäänyttä naista. Mitä Jeesus silloin teki? Ei hän kysellyt naisen huoruudesta mitään, hän vain keskeytti ihmisten vihan ja kostonhimon. Tähän yhteyteen kuuluu se raamatun kuuluisa lause:” Se teistä, joka on synnitön, heittäköön ensimmäisen kiven.”

Jeesuksen kaltaista rakkauden ammattilasta tuskin näillä sivuilla seikkailee, mutta ainahan voi yrittää? Kuinka rakkauden ammattilainen muuten sinä olet? Tee testi ja kohtaa totuus: Oletko enemmän äiti Teresan vai Hjallis Harkimon tyyppinen rakastaja?

Mitä sitten rakkauden tulisi olla? Ranskalainen kirjailija Rémy de Gourmout kirjoittaa näin:” Pikkutyttö ei odota että hänen nukkensa vakuuttaisi hänelle rakkauttaan; hän vain rakastaa nukkeaan, siinä kaikki. Juuri sellaista rakkauden tulisi olla.” Ehkä niin. Lapsena kaikki oli vaan niin paljon helpompaa.