Blogi

Aina kun on kiire ja stressi (kuten meillä monilla tähän aikaan vuodesta on) on hyvä hetkeksi miettiä. Vaikka taivaan tähtiä. Siinä mittakaavassa oma juokseminen ja näprääminen kutistuu aika turhanpäiväiseksi.

Elämä koostuu ajoittain - ehkä aika useinkin - hyvistä päivistä!

Kesä on ohi, on aika aloittaa vähitellen lomanjälkeinen elämä. Aloittaa työt, aloittaa koulu, aloittaa opinnot, aloittaa arki.

Alku on aina vaikeaa ja tukkoista. Pitää siirtyä tutusta tuntemattomaan. Ensimmäinen piste paperilla ratkaisee osan siitä, mitä sen jälkeen tulee. Siksi sen ensimmäisen pisteen tai viivan aikaansaaminen pelottaa.

Alku on muutosta tottuneista tavoista toiseen rytmiin. Mukavuudenhalu ei mielellään asettuisi uusien kehysten sisään.

Alku on mahdollisuus. Alussa kaikki on mahdollista, mitään ei ole vielä laitettu lukkoon. Siksi alussa voi valita sen, mitä tietä lähtee kulkemaan, mitä viivoja vetää paperille, millaisen haluaisin tästä tulevan.

Ehkä se onkin osa sen alun kauhua, mutta se on myös siihen kätkeytyvä lupaus. Alussa voin haaveilla ja visioida, asettaa sen päämäärän mihin tänä vuonna / tällä kertaa tähtään. Sitten lähden liikkeelle ja yritän pitää päämäärän silmissä. Teen alun lupaamasta määrätietoisesti totta.

Sen saavutettuani pääsen taas aloittamaan jotakin muuta.

Jossain kulkee se raja, jonka jälkeen vähemmän on enemmän, jonka jälkeen laatu alkaa huonontua määrän kustannuksella, jonka jälkeen palautumista ei tapahdu vaan liikutaan varatankilla.

Sen rajan tunnistaminen itsessään on äärimmäisen tärkeää.

Alussa oli suomenkielen sana 'tie', jolla viitattiin maastoon muokattuun tai itsestään muokkautuneeseen kulkuväylään.

Sanasta johdettiin 'tietää', joka tarkoitti: tuntea tie, seurata jälkien muodostamaa uraa.

Mitä tietä seuraan, kun tiedän asioita? Mitä muita teitä vie samaan pisteeseen, mitä muita näköaloja niiden kautta matkalle avautuu?

Entä minne voisin päätyä toista tietä pitkin? Rohkenenko kuljeskella vai pitäydynkö tutussa?

Välillä tulee itsetietoinen olo jostakin mitä on sanonut tai tehnyt tai jättänyt tekemättä. Kaduttaa tai nolottaa. Tulee moitittua itseään.

Välillä asettaa itselleen (liian) isoja tavoitteita siinä, millaisena toisten pitäisi minut nähdä.

Välillä joku toinen sanoo tai tekee tai on jotain, mistä en pidä. Jotain, mitä pidän hölmönä.

Lääkkeeksi tähän kaikkeen yritän aina muistaa Anthonyt de Mellon oivaltavan toteamuksen. "Minä olen hölmö, sinä olet hölmö." Koska kaikki me olemme hölmöläisiä eikä kukaan täydellinen, voin suhtautua hivenen armeliaammin sekä itseeni että toisiin.

William Gibsonin kirjassa Pattern Recognition (suom. Hahmontunnistus) eräällä tarinan henkilöistä on teoria matkustamisen aiheuttamasta aikaeroväsymyksestä. Hahmon mukaan jet lag johtuu siitä, että ihmisen sielu kulkee perässä. Pitkillä lentomatkoilla sielu ei pysy vauhdissa mukana. Siksi perille päästyä joutuu vähän aikaa vain odottelemaan, että sielu myös ennättää saapua paikalle, vasta sitten jaksaa toimia.

Arkikiireissä paikasta toiseen juostessa tuntuu välillä käyvän aivan sama ilmiö. Sielu/mieli ei ennätä mukaan siihen mitä ollaan tekemässä, vaan viivyttelee vielä aikaisemissa hommissa. Silloinkin olisi tärkeää pysähtyä ja odotella, kunnes sielu saapuu paikalle.

Taukoja tarvitaan.

Välillä kun on kiire ja nälkä ja väsyttää, on pinna kireällä. Sitä kiukustuu pienestäkin, pui nyrkkiä ja jupisee ärräpäitä. Ihan syyttä suotta.

Kovin inhimillistähän se on, kerrotaanhan jopa Jeesuksenkin joskus kiukustuneen hedelmien puuttumisesta tyhjälle puulle ja sättineen tämän.

Fiksua tuollainen käytös ei kuitenkaan ole, ja jatkuvasti puita sättimällä voi saada itselleen mielenkiintoisen maineen. Fiksua olisi havaita se, että syy kiukkuun ei usein ole asioissa. Kiukku on minussa.

Sen sijaan, että yritän pakottaa todellisuutta vastaamaan omia toiveitani voisin yrittää ottaa sen vastaan sellaisena kuin se on.

Kuten Konfutse aikanaan sanoi: "Sen, joka haluaa pysyvää onnea on muututtava koko ajan."

Kuluneen kiinalaisen sananlaskun mukaan mikään ei ole tärkeää, paitsi puutarhanhoito. Eikä sekään ole kovin tärkeää.

Lisäsin ekaa kertaa multaa kukkaruukkuihin. (Syksyllä lahjaksi saamani apostolinmiekat kaipasivat vähän huolenpitoa.) Ja siinä, ruukkuja putsatessa, löysin ensimmäistä kertaa itsestäni viherpeukalon. Minä, joka olin onnistunut kuivattamaan hoitooni uskotut bonsai-puut, minä, joka saan kaktuksetkin kärsimään!

Pehmeää ruukkumultaa nyrkki täynnä tuntui, että lopultakin ymmärsin jotain tuosta sananlaskusta.

Välillä on tärkeää tehdä jotakin, mikä ei ole niin tärkeää.

Jim Kruegerin kirjoittama ja Alex Rossin taiteilema sarjakuva Justice pyrkii purkamaan auki pohdintaa sankaruudesta.

Monen supersankarin sankaruus ei ole pelkästään roistojen voittamista supervoimien turvin. Iso osa sankaruutta pitkin matkaa on itsensä voittaminen aina uudestaan ja uudestaan. Omista arvoista kiinni pitäminen vaikeissa valinnoissa. Elämän haasteiden ja tragedioiden läpikulkeminen, niistä kasvaminen - aivan sankarien syntytarinoista asti.

Superrikolliset taas ovat - paitsi tarvittu vastavoima - myös hyvin toisenlainen joukkio. Heitä taas määrittää usein lähtökohtainen kateus. He haluavat itselleen sen, mitä supersankarissa näkevät, tämän voimat, ymmärtämättä lainkaan sitä tietä ja sitä taakka, mitä nämä ovat tuohon päästäkseen/joutuakseen läpikäymään.

Itse kukin syyllistyy tähän jälkimmäiseen, itsemme vertaamiseen toisiin, kateuteen. Mutta koska elämät eivät ole vertailukelpoisia - kullakin on omat taakkansa näimme niitä tai emme - kateus on turhaa. Sen sijaan meidän olisi syytä keskittyä huomaamaan se, että (latteasta ilmauksesta huolimatta) me todella olemme sankareita. Emme ehkä paini trikoot ja naamarit päällä pahiksien kanssa, mutta olemme saaneet aikaan paljon sellaista, mihin emme edes tienneet pystyvämme. Supersankarin tavoin olemme vain olleet kai liian vaatimattomia edes tiedostamaan sitä itse.