Lapsena hukkasin kotiavaimeni puskaan.
Sitä haettiin koko ilta koko perheen voimin, ja tuska siitä, että joku on sen rikollisesti anastanut ja tulee seuraavana yönä varkaisiin, tikutti alitajunnassa. Mutta avain pysyi hukuksissa, toisaalta kukaan ei tullut koskaan varkaisiin.
Siitä on 35 vuotta. Jo silloin päätin, että pidän avaimestani PALJON parempaa huolta.
Koomista, tragikoomista. Sen jälkeen avain on ollut hukassa ainakin n kertaa... eikö olekin luottamustaherättävä tämä blogientry? Totisesti...
Nykyisessä asumismuodossani olen onnistunut pitämään avaimestani huolta tähän päivään asti. Tähän päivään asti, totisesti.
Otin etäpäivän töistä saadakseni enemmän tehtyä, ja erehdyin laittamaan pyykit pyörimään pyykkitupaan. Menin ripustuspuuhiin kori kainalossa ja kännykkä kaulassa mahdollisten työpuheluiden varalta ja -
...avain ei tullutkaan kaulaan. Työpöpperö päässä vain oli niin paksu, ettei tajunta elämän tärkeistä tosiasioista päässyt tunkeutumaan sen läpi.
Niin, miltä se nyt tuntuisi, kun avain on kotona? Hetken sitä uskoo mahdollisuuksiinsa avata ovi ilman avainta - siis että eihän se ovi VIELÄ mennyt kiinni. Sitten tajuaa, että kiinni on. Tunne siitä, että on kaiken ulkopuolella, valahtaa päälle. Mieli skannaa mahdollisuudet salamannopeasti.
Kriisitilanteessa ihminen on nopea ja parhaimmillaan. Sääli, ettei kroppa kestä jatkuvaa kriisitilaa. Vaikka kuinka tykkäisi valppaasta ja yliluonnollisesta olostaan.
Tämä kriisi oli aika vaaraton - oli arkipäivä, kännykkä oli kaulassa, ilmoitustaululla oli numero, johon soittaa. Huoltomies tuli vartissa. Ei sitä ehtinyt kuin hymyillä typerästi ja kuunnella talon ääniä. Ei jäänyt edes kauhufiilis "tätä en tee koskaan enää". Huolestuttavaa :)
