Viikko on ollut armoton.
Siitä voisi kertoa kaikenlaista, mutta bussikuskit vievät tällä kertaa pääroolin. Menin maanantaina Lohjalle, ja hyppäsin paikallisliikenteen bussiin. Matka valui Manskun ruuhkassa, kunnes tultiin Tullinpuomin kohdalle. Tukholmankadulle kääntyvien kaista oli totta kai tukossa (kuten aina!). Mannerheimintietä suoraan jatkava kaista oli tyhjä, ruuhka oli mennyt vihreän aallon mukana. Oli hetki viittä sekuntia ennen kääntymisvalon vaihtumista.
Bussini kuski lähti etenemään vääjäämättömän päättäväisesti väärää, oikeanpuoleista kaistaa, ja sekunnilleen kääntymisvalon vaihtuessa painoi kaasua ja suhahti koko jonon ohi oikealta puolelta Tukholmankadulle. Risteys on leveä, Tukholmankatu aukeaa kaksikaistaisena, joten sinänsä täysin laittomasta tempusta ei ollut haittaa kenellekään. Edelleen tosin haukon henkeäni - osin ihastuksesta, osin kauhistuksesta. Enemmän ehkä ihastuksesta, vaikkei se moraaliselle minälle sovikaan...
Tänään kotibussiin noustessani nuori, pisamainen ja salskea kuljettaja nosti kätensä ylämummomaiseen tervehdykseen ja hymyili leveästi. Minulla oli puhelin korvallani, ja hölmistyin. Kuvittelin ainakin hänen katsoneen minua. Sopersin "en muista".... ja hän meni aivan hämmentyneen näköiseksi. Pahinta on, etten vieläkään muista tai tiedä, kuka hän voisi olla. Morjestiko hän jotakuta toista? Erehtyikö henkilöstä?
Kerrankin kun bussikuski morjestaa iloisesti, minä en edes tunne häntä. Elämä on kovaa...
----
Päivitys 2.10.: elämä EI ole kovaa! Sama bussikuski oli vuorossa perjantai-iltana, ja nyt morjesti niin päättäväisesti, että oli pakko selvittää, kuka hän on. Ja lopulta napsahti; vanha lukiokaveri 25 vuoden takaa. Meillä oli hauska kotimatka muistellessa niitä sun näitä.
Minut muistetaan 25 vuoden takaa? Puhhuh vaan. Unohtumaton nainen? Minä? Keuu-keuu :)
