Ostin uuden lompakon,
koska vanha hajosi jo todella pahasti. Tyhjensin vanhan lompakon ja katselin sitä hetken. Muistin yön kevättalvella, kun olin tarrautunut siihen kiihkeästi.
Töissä oli ollut kiireinen päivä, ja jossain päivän vaiheessa alkoi tehdä mieli limonaatia. Otin lompsan laukusta ja kaivoin sopivat kolikot. Huolettomaan tapaani heitin lompsan kassiin. Kiire oli, ja oli ennenkin tullut tehtyä niin.
Päivä kulahti, lähdin järjestöni hallituksen kokoukseen. Siellä istuttiin iltakoulussa pitkään ja vielä senkin jälkeen juteltiin niitä näitä. Kello oli jo yli puolenyön, kun tilasin taksin kotiin. Oli pakko mennä taksilla, koska kokous jatkuisi seuraavana aamuna klo 9 tasan, eikä ollut havaintoa julkisten kulkuneuvojen menemisestä. Takkikin oli jo melkoisen tyhjä.
Taksi tuli, kuskina oli mukavahko nuorimies, ei mikään standarditaksimies. Ehkä juuri sinä iltana oli tarkoitus olla juuri sellainen taksikuski. Joka uskoi, eikä lähtenyt heti poliisiasemalle.
Kotipihalla, maksun aikaan, lompakkoa ei löytynyt mistään. Joo, se oli HETKI. Väsy on todella paha, pitäis päästä nukkumaan, ei ole rahaa taksikuskille. Adrenaliini syöksähtää suoniin kuin kuularuiskulla ammuttuna, väsynyt kroppa hetkahtelee kuin räsynukke luotisateessa.
Kelasin monta hetkeä, ja alkoi hahmottua, mitä pitäisi tehdä. Olin hukannut lompakkoni bussiin pari kesää sitten, enkä kestäisi vastaavaa korttien kuoletusrumbaa enää. Työkaverit olivat neuvoneet hajauttamaan "kortistonsa", ja siksi tiesin, että Visa Electron oli eteisen laatikossa.
Kerroin tämän taksikuskille, ja pyysin päästä hakemaan korttia, jos jätän muut kamat taksin takapenkille. Kuski suostui asiaan. Kotona välähti mieleen, että lompsa on varmaan työpaikalla, jossain kaapin uumenissa tai peräti lattialla.
Palattuani kerroin teoriani taksikuskille, ja pyysin häntä ajamaan Vallilaan. Matkan aikana kuski koetti kertoilla, kuinka hän on kirjoittanut juttuja ihmeellisistä tapauksista, että hän ajaa taksia vain saadakseen lisäansioita. Että oikeastaan hän on free-lancer-kirjailija.
Minulla oli jutut vähissä, ja katsekin alkoi vähitellen lasittua.
Perillä työnantajan oven edessä sanoin, että koetetaan kuitenkin maksaa sillä Visa Electronilla. Olo oli jo aika syyllinen. Kuski yritti, muttei saanut korttia toimimaan. Parin yrityksen jälkeen hän totesi, ettei toimi. Pyysin ajamaan mutkan taakse pankkiautomaatille. Ei se toiminut sielläkään. Mr. Murphy! Visa Electronin siru oli särkynyt jossain mutkassa.
Palasin autoon sadatellen "tämä ei ole enää totta, ei ole enää totta, ei ole, ei näin huonoa vitsiä voi ollakaan enää. Kuskinkin ilmeet alkoivat jo hieman synkistyä. Totesin jonkinlaisella "final call"-äänellä, että nyt on vaihtoehdot vähissä. Että sen lompsan on pakko olla duunipaikalla.
Kuski ajoi pääkonttorin oven eteen, ja minä mietin, minkätasoiset varashälyt firmalla olisivatkaan päällä. Ja mitä seuraavaksi tapahtuisi.
Mutta epäonni oli päättänyt väistyä. Kulkukortti toimi, muistin pin-koodin, hissi toimi, maisemakonttorin valot syttyivät sitä mukaa, kun aistivat liikettä. Lensin sermien välistä ja maastouduin lompakkoni päälle, joka oli pöydän alla.
Helpotus oli jotakuinkin TÄYDELLINEN.
Palasin pikapikaa taksin luokse, lompsa koholla kuin voitonmerkki. Ensi sanoikseni sanoin kuskille: kiitos kun uskoit. Vasta sitten tuli holtiton tärinä...
...toisinaan mietin, mitähän tuo free-lancer-kirjailija-taksikuski sai tästä tositapauksesta irti. Mene ja tiedä, istu ja pala. Poroksi.
