Alkoholia, huumeita ja tupakointia yhdistää niiden kaikkien määrittyminen yhteiskunnallisia toimenpiteitä vaativiksi sosiaalisiksi ongelmiksi. Toisin sanoen kyse on nautinnon sääntelystä. Viimeistään 1990-luvulla näiden nautintoaineiden sääntelyn yleisimmäksi perusteluksi ovat nousseet terveyshaitat. Karkeasti pelkistäen: lääketiede on korvannut ihmisoikeudelliset, juridiset, kulttuuriset, moraaliset, sosiaaliset ja uskonnolliset näkökulmat – ottaen päätuomarin roolin nautintojen sääntelyssä.
(Edelliseltä listalta puutuu tarkoituksella taloudellinen näkökulma, sillä Säätytalolla taas viime keväänä niin alkoholi-, lääke- kuin tupakkateollisuuskin ovat lobanneet itselleen jalansijan lääketieteen rinnalla. Siinä on tietysti jotain hyvin kieroa, että samalla kun terveysperustaisesti yritetään säännellä kansalaisten nautintoa, eräs hallituspuolue takaa kabineteissa viinureille, nappikauppiaille ja tupakkateollisuudelle hyvät toimintaedellytykset. Mutta se on ihan toinen tarina).
Palataan lääketieteen dominanssiin. Kehitystä voidaan kuvata monin tavoin. Yhtäältä puhutaan yhteiskunnan medikalisoitumisesta, jolla viitataan muun muassa sosiaalisten ongelmien määrittelyn siirtyneen lääketieteen piiriin. Hieman kärjistäen voisikin väittää lähes kuulevansa ajan hengen kuiskivan, että nykylääketiede tarjoaa reseptin hyvään elämään.
Ihmisten ovat omaksuneet tehokkaasti lääketieteellisen ajattelun ja Suomessa vallitsevaa kansalaiseetosta voikin kuvata termeillä terveily (healtism) ja terveysintoilu. Medikalisaation ilosanomasta on tullut monille uskonnon kaltainen hyvän elämän käsikirjoitus. Ajankohtaisohjelmia seuraavalle kansalaiselle syntyy väistämättä sellainen käsitys, että suomalaisessa yhteiskunnassa on vain kaksi keskustelemisen väärtiä asiaa: Euroopan talouskriisi sekä terveyden palvonta (mm. verenpainelääke-, karppaus- ja vitamiinikeskustelut).
Terveyden palvonta on tietysti ihmisten hallinnan näkökulmasta otollinen eetos, sillä se palvelee aikamme toista vallitsevaa meta-ihannetta: tehokkuutta. Hyvä ihminen on tehokas ja terve. Työssä hyvä terveys on tietenkin tehokkuuden ehto. Vapaa-ajalla taas tehokas liikkuminen, oikea ruokavalio ja muut kehon palvontaan tehokkaasti liittyvät elämäntyylivalinnat ovat terveyden ehtoja. Mitäs sitä ihminen muuta kaipaa?
Palapelistä puutuu kuitenkin osa. Se on nautinto – väitän sen olevan yksi ihmisen perustarpeista. Tästä syystä ihmiset käyttäytyvät ”epärationaalisesti” ja päihdyttävät itsensä – eivät perkeleet ymmärrä, että vain terveydellä ja tehokkuudella on merkitystä.
Terveyspuheella on onnistuttu erinomaisesti vähentämään kansalaisten tupakointia – ja erinomaisen hyvä niin. Sen sijaan alkoholiin ja esimerkiksi kannabikseen terveyspuhe tehoaakin jo paljon huonommin.
Alkoholin kohdalla suurkulutuksen terveyshaitat tunnetaan hyvin, mutta käytön omasta mielestään hallitseva kansalainen ei pahemmin terveyspuheista hetkahda. Sosiaaliset haitat olisivat keihään kärkenä monille paljon tehokkaampia. Pulmana sosiaalisissa haitoissa on kuitenkin se, että nykypäivän terveysuskovainen kansalainen nielee ainoastaan kovan lääketieteellisen näytön – sehän on ajankohtaisohjelmien väittelyistä opittua logiikkaa. Melko paradoksaalista.
Entäs kannabis. Siinä on terveyden ja tehokkuuden nimiin vannovassa ajassa pirullisen pulmallinen päihde. Lääketiede ei ole onnistunut vakuuttamaan edes itseään kannabiksen terveyshaitoista. Kun terveyskansalaiset eivät ole saaneet riittävästi kovaa näyttöä haitoista, on kannabis saanut pysyvän jalansijan nuorten aikuisten päihdekulttuurissa. Kannabis onkin liian liukas liha lääketieteen hegemonian koukkuun. Kieltolakiperusteluita pitäisi etsiä jostakin ihan muualta kuin lääketieteestä, mutta kun tuo huumekysymyskin on kietaistu ensisijaisesti lääketieteen omaisuudeksi. Hankala yhtälö.
Aikana, jolloin lääketieteellä on hegemonia sosiaalisten ongelmien määrittämisessä, odotetaan sen myös tarjoavan uskottavaa evidenssiä määrittelyjen tueksi. Sellaista näyttöä ei kuitenkaan taida olla edes lääketieteessä olemassa, joka tarjoaisi universaalisti hyvän elämän reseptin tai osoittaisi kaikenlaisen päihtymisen, nautinnon, yksituumaan vaaralliseksi.
Lääketiede tarjoaa ratkaisun lukuisiin pulmiin ja parantaa ihmisten elämänlaatua. Se ei kuitenkaan pysty selittämään kuin pienen osan ihmisyyden mysteeristä – eikä tieteenalaa ole siihen edes tarkoitettu.
Olisiko jossakin vaiheessa aika pohtia nautintoa ja päihtymystä vaikkapa filosofian tai historian näkökulmista. Ne eivät välttämättä tarjoa reseptiä hyvään elämään, mutta auttavat ymmärtämään omaa itseä ja ihmisen toimintaa paljon syvällisemmin. Niiden kautta myös monet sääntelykeinot tulisivat ymmärrettäviksi ja ehkä osa jopa paremmin hyväksyttäviksi.
Ainakaan emme yrittäisi väkisin pakottaa valtavaa – elämän kokoista – monikulmaista esinettä pieneen pyöreään laatikkoon.
.