Harvemmin ihminen pelkää omaa kuolemistaan yhtä paljon kuin läheistensä. Omalla kohdallani ainakin on pelko läheisen poismenosta. Öinen soitto herätti pakokauhuun. Rakas ja läheinen ystävä oli ottanut lääkkeiden yliannostuksen. Sairaalarulijanssin jälkeen kuitenkin kaikki palautui normaaliksi. Ja vastataus ystvältäni oli : ”olen pahoillani”. Olisin halunnut huutaa tuskan ja pelon vasten kasvoja, mutta siitä rauhasta että hän on yhä elossa kerrroin rakastavani häntä. Olen menettänyt jo useamman nuoren ystäväni ja rakkaani. Enkä usko jaksavani enään yhtään turhaa kuolemaa. Tuhon ja kaaoksen ilmapiiri pinttyy kuin terva. Siitä huolimatta rakastan jokaista aamua, päivää, iltaa ja yötä. Otan sen kaiken vastaan, mitä elämä minulle suo.
