Onko ihmisellä sisäinen kaipuu omansalaisten yhteyteen? Nykyään kun yhä useampi asuu yksin, tapaa sukuansa yhä harvemmin ja iltakaudet tuijottaa itekseen ikkunasta ulos, on hyvä miettiä mitä ihminen tarvitsee.
Kovasti korostetaan yksilöllisyyttä ja itsenäisyyttä- lapsesta asti opetetaan pärjäämään itekseen- mut onko ihminen luotu sellaiseen?
Mun mielestä ihminen on laumaeläin, joka tarvitsee hyvinvointiinsa toisia ihmisiä. Eikä nyt o kyse pelkästä parisuhteesta, vaan siitä perheestä/suvusta/heimosta/klaanista jossa ihminen tietää oman paikkansa ja asemansa. Päivittäisestä kohtaamisesta omien ihmisten kanssa. Konkreettista fyysistä läsnäoloa samassa tilassa sinut hyväksyvien ihmisten kanssa..
Ennen asuttiin ahtaammin, perheet olivat isompia ja saman katon alle mahtui useampi sukupolvi. Tulihan siinä tietty kahnausta ja kiistoja- mutta yksinäisyyttä varmaan paljon vähemmän. Eikä elämästä selviäminen ollut niin yksinäistä- oli aina joku muukin kantamassa arjen taakkaa ja tekemässä perusjuttuja. Tapoja ja sääntöjäkin noudatettiin tiukemmin- ihan jotta tultiin toimeen keskenään.
Nyt kun ei tarvitse niin välittää kanssaeläjistä, monet alkavat kiistää tiettyjen tapojen/sääntöjen toimivuutta-ja huonoa käytöstä tulee vastaan kaiken aikaa. Ihmiset etääntyy yhä enemmän toisistaan-jokainen tuijottelee vaan omaan napaansa ja vaatii kaikki mulle heti. Ei ole yhteisöä jonka etuja olisi ajateltava, ei lähimmäistä jota pitäisi huomioida.Moni on oikesti yksin.
Mitä siten jos ei sen oikean sukunsa kans tule toimeen? Nou hätä- nykyään on mahdollista kuulua erilaisiin ryhmittymiin/järjestöihin etc. Mut niiden anti jää usein vähäiseksi, muutama tunti silloin tällöin. Se ei auta keskellä yötä ku maailma on synkkä ja suruinen. Perheen perustaminenkaan ei välttämättä auta-nykyinen ydinperhe on pieni ja sinnittelee omana pikku yksikkönään. Eikä jaksaminen sit aina riitä..