Mul ei o ollu tapana märehtiä menneitä määräänsä enempää- ei hyviä eikä huonoja juttuja. Useimmin tulee kuikuiltua tulevaisuuteen, joskin tavote ois elää nykyhetkessä.
Sitten on niitä, jotka jäävät menneisyytensä vangiksi, nostavat tietyn hetken/tapahtuman elämäänsä hallitsevaksi tekijäksi. Jäävät pyörimään menneisyyden akselin ympärille, näkemättä nykyisyyttä/tulevaisuutta muuten kuin menneisyyden osana.
Elämähän meistä tekee sen mitä olemme, menneisyyden ansiosta olemme sellaisia kuin olemme- mutta kannattaako kaikki aina peilata siihen hetkeen vuonna miekka ja kivi kun tapahtui näin tai joku sanoi noin? Kuinka joku voi pitää olemuksensa kulmakivenä tapahtumaa 30 vuoden takaa?
Myönnettäköön et tämä kevät on ollut itelläkin haikeenvaikee- tänään on merirosvon kuoleman vuosipäivä. Mut en mä silti aio kiljua asiaa joka ikiselle vastaantulijalle tai jauhaa siitä vuoden jokaisena päivänä. Näihin blogeihin kun hiukan hehkutan, se piisaa.
Surukin on kumma juttu- toiset jää siihen asumaan. Joku vuodeksi, toinen seitsemäksi-ja joku ei pääse irti koskaan.
Ite toivoisin sen olevan pieni kohta sydämessä, antamassa itelle kykyä ymmärtää lähimmäistä, ei minään elämää halvaannuttavana kahleena joka tukahduttaa mahdollisuudet.
Päivä kerrallaan- elämäähän tää vaan on.