Onkohan sitä tullut viime vuosina vietettyä liikaa aikaa itekseen, kun tuntuu ettei keskustelu muiden kanssa ota sujuakseen?
Ainakin tuntuu siltä, kun cityssäkin alkuhuuman jälkeen keskustelut tuppaa taantumaan hyvää-päivää-kirvesvartta-tasolle.Myönnän kyl itekin helposti sortuvani mitä-sulle-kuuluu-viesteihin, mut osa keskustelukavereista tuntuu varjelevan yksityisyyttään sen verran, ettei oikein voi kysyä miten muksut ja mummo voi… Kun oon niin tottunu puhuun ihmisten kanssa henkilökohtasella tasolla-naamatusten ja oman elinpiirin asioista- niin yleisluontonen läpänheitto alkaa aika pian tökkiä-oli sit kuin hauskaa tahansa.
Ei musta siis koskaan mitään edustajaa tu- yleispätevä small-talk puuduttaa aivot alle 10 sekunnin eikä vois vähempää kiinnostaa.
Onneks on sit niitä jotka onnistuvat vielä kolmensadankin viestin jälkeen höynäyttään mut tippaleivänkiemuraiseen keskusteluun.Ei ehkä fiksuun ja filmaattiseen-mut sellaiseen joka saa kuvittelemaan et oikeestikin voisi kyseisen ihmisen kanssa nauraa yhdessä..
Apeankapea ajatusvaihde taas päällä, koitan teeskennellä alemmuuskompleksia-ainakin siihen asti et hermo hirtttää kii ja teen jotain tyhmää. Tosin tällä kertaa en aio ajaa päätä kaljuks- työsopimus kieltää moisen tempauksen 😉 mut eiköhän jotain muuta idioottimaista keksi.
Osin kyl selän vihottelun syytä-mikään o niin turhauttavaa ku katsoa maailmanmenoa kykenemättä itse osallistumaan. Ja jostain syystä aina selän oireillessa iskee hillitön himo imuroida-vaik muuten kyseistä hommaa välttelenkin.
Taidan istua kiikkutuoliin kutomaan sukkaa-siihen mä sentäs viä kykenen 😉