Onko haavekuvassa mitä vikaa jos sen tietää epärealistiseksi? Onko parempi särkeä illuusio todellisuudella , oli se sitten hyvä tai huono?
Huomasin tänään, että en tahdo tavata yhtä citykaveria- vain jotta saisin säilyttää illuusioni.. On niin mukava tietää että jossain on joku joka kuuntelee (lukee) mun juttuja, kertoo elonsa iloista ja suruista ja saa välillä mut hihittään heikkopäisenä..
Ystäväiseni-haluatko olla totta vai tarua?
Todellisuus
mitä suurimmalla todennäkösyydellä
latistais huumorin,
hillitsisi hihitystä
ja aikaansaisi hiljaisuuden muurin..
Eikö sitä voisi olla
kuin äänet vastarannoilla,
huutelemassa toisilleen?