Voi elämän kevät, että voi olla tylsää töissä.
Hinkkaan jotain norjalaista uutistoimistosaittia ja odotan vastausta reutersin ylitulevista feedeistä.
Mä arvaan, ettei ketään kiinnosta.
Oon sitte ottanut ”suuren askeleen” elämässäni ja aion vakaasta hankkia asunnon.
Kriteereinä Helsingin kantakaupunki/Vallila/Käpylä, 45-80 neliötä ja vähän hintaa.
Ihan turha kuvitellakaan saavansa täältä mitään alle sadantuhannen. Siinäpä sitten opin samalla kätevästi, millaista se asuntovelallisen arki tulee olemaan.
Oltiin torstaina työporukan kanssa curlaamassa ja voi jösses seki on yhensortin taidetta. Toisessa jalassa sileäpohjainen kenkä, toisessa tavallinen, nakot kivimötikkää jääkentän päästä päähän ja hinkkaat harjalla maata. Ihan hullujen hommaa.
En tiedä oliko curlinkia seuranneessa illallisessa ja ilmasessa punaviinissä yhtään sen enempää järkeä, vietin koko perjantain oksentaen ja kakoen sappinesteparkojani. Olo oli aivan hirveä, vapisevin jaloin nieleskellen raahauduin katsomaan Nasun kanssa ”Kalteva torni” á la Koivusalo.
En olis ikinä uskonu sanovani tätä, mutta todellakin: maksoin nähdäkseni elokuvateatterissa Timo Koivusalon leffan ja vielä pidin siitä. Oli kyllä mainio, melkein pelottavan vapaasti soljahdin mukaan hullun maailmankuvaan ja elämään, jakamaan sitä eristäytyneisyyden tunnetta. Hieno pläjäys.
Tulisko joku korjaamaan 32 erilaista vaatekappaletta, kasan papanoita ja erilaisia monistepinoja pois mun lattioilta? Pliis?