Sitä paitsi minä luulin olevani meistä se säälittävämpi, se joka päästä irti onnettomasta tunteestaan.
Tilannehan on se, että tämä tyttö, ei ole missään historiamme vaiheessa myöntänyt olevansa ihastunut, ehkä jopa rakastunut minuun. Minä taas olen pyörinyt ja rämpinyt, ollut tosi säälittävä, jopa mustasukkainen, oikeastaan olen hetkittäin jopa kytännyt häntä.
Toimintani on ollut sairasta, välillä olen puristellut tämän ”kaverini” peppua, törkeitä tekstiviestejä lähettelin oikein urakalla.
Hän on sitä paitsi seurustellut viimeiset puoli vuotta, yritin törkeästi rikkoa tuota leikkiseurustelua(se on siis minun mielipide), näyttelin naistennaurattajaa, aikansa se tehosi.
Olin hänelle vihainen, haukuin ja raivosin. Halusin hänet pois elämästäni olemalla vittumainen. Minun mielestäni hän pilasi elämäni, aiheutti monia kännejä. Olen kertonut kuinka olen kärsinyt, eikä hän ole sanonut koskaan mitään.
Viha, joka meinasi repiä minut palasiksi, ei kuitenkaan sopinut minulle. Myönsin olevani edelleen hänen lumoissaan, vaikkei hän sen arvoinen ehkä olekaan.
Olen vihdoin antanut asian olla. Ei meillä ole tulevaisuutta.
Kerroin hänelle olevani niin rakastunut, ettei kaveruudesta tule mitään. Puhelu oli mukava, oli parempi jättää hänet lämpimin tuntein kuin vihaisin, varsinkin kun lämpö ei ollut näyteltyä.
Tuntuu että pääsen hänestä yli, mitään ei oikeasti edes tapahtunut, kaikki oli minun kuvittelemaani. Kun hän ei vaikuta enää elämässäni, pystyn taas liikkumaan ja hengittämään.
Mutta mitä tekee tämä tyttö seuraavana päivänä, minun pikku Heli, joka ei siis missään nimessä tunne minuun samanlaista vetoa kuin minä häneen. Hän soittaa minulle.
