Tänään se alkoi. Joulukuu. Kuuden jälkeen töihin kävellessäni, pilkko pimeässä, surin kadotettua joulumieltä.
Matkan aikana aloin miettiä suhdettani jouluun. Lapsuuden jouluista muistan tuskin mitään.
Muistan sen, että kinkku laitettiin uuniin yöksi ja siinä oli paksu ruiskuori. Muistan pahviset tonttumallit, jotka olivat olleet olemassa jo ennen minua. Niiden avulla askarreltiin uusia, kun vanhojen reunat menivät haurauttaan hiirenkorville. Ja niitä kiinnitettiin ikkunoihin, kulkemaan eri suuntiin. Missä vaiheessa meidän perhe lähti kulkemaan eri suuntiin, ja joulusta tuli minulle painajainen?
Muistan kuinka äidin kanssa käveltiin yön pimeydessä joulukirkkoon, hakemaan lohtua ja joulun mieltä. Tuo kyseinen kerta on jäänyt mieleeni lähtemättömästi. Asuimme jo silloin kaupungissa, ero oli todellista. En tiedä miksi tuo kyseinen ilta palaa kummittelemaan minulle jokainen joulu. Ja jokaisella kerralla muisto on surullinen. Lohduton. En muista tuosta illasta muuta kuin matkan kirkkoon. En itse Jumalanpalvelusta, en kotimatkaakaan. Vain matkan. Ja suuren, ahdistavan surun rinnassani.
Masennun jouluisin. En ennen joulua, aatostakin selviän kunnialla, yleensä runsaan punaviinin turvin, mutta joulupäivän aamuna haluan eristäytyä yksinäisyyteen. Syytän lapsuuden kokemuksia joulun ajan surumielisyydestäni. Tiedän, että jotakin kovin traumaattista on tapahtunut, ja ahdistun siitä,