Ennen osasin kirjoittaa. Ala- asteesta lähtien olen pitänyt päiväkirjaa, ennen tunnontarkasti, nykyisin hieman vastahakoisemmin, tapani orjana. Uskon päiväkirjamerkintöjeni helpottaneen vaikeasta nuoruudestani selviytymistä huimasti. Asetin kynän paperille, ja ahdistus valui minusta ulos. Enää en pysty pakenemaan kirjoitettujen sanojen maailmaan. Nykyisin, kun kirjoitan, saan pakottaa kynän liikkumaan paperilla, ei puhettakaan siitä, että voisin kirjoittaa runon siitä, miltä minusta tuntuu. Saan joka joulu äidiltäni uuden kirjan. Elämän kirjan. Ja joka joulu minä uskon, että löydän sen kipinän. Toistaiseksi se on kadoksissa. Tänä päivänä sanat ovat vain sanoja vailla suurempaa merkitystä.
Vuosien saatossa kirjoja kertyi siis monta laatikollista. Erilaisia kirjoja, värikkäitä, pelkistettyjä, vihkoja, sivuja viivoilla ja ilman. Käsiala vaihtelee tunnetilojen mukaan. En kuitenkaan enää pysty lukemaan vanhoja kirjojani. Pelkään, että jos avaan kannet, menneisyyteni hyppää suoraa silmilleni, vie mennessään saavutetun rauhani, järkeni ja asioiden käsittelykykyni. En ole vielä niin rohkea, että kykenisin kohtaamaan nuo vanhat tapahtumat. Ehkä joskus rohkaistun.
Olen aina kirjoittanut vain itselleni. Kuitenkin tiedän, että joskus salainen pakopaikkani on ollu myös muiden silmien alla. Se loukkaa minua suunnattomasti, sillä ei kukaan voi ymmärtää sanojani täysin oikein, ainoastaan minä käsitän niiden merkityksen. Kirjoittaminen oli minun terapiaani. Enkä minä kutsuisi ketään kuuntelemaan minun yksityisiä terapiaistuntojani. Entisssä asunnossani oli vanha kakluuni. Monta kertaa seisoin tulen loimussa kirjavanhukset kädessäni, mietin, voin hävittää kaiken pahan, tuhota, polttaa, savuksi ilmaan. Voimani tunnossa aloin kuitenkin empimään. Suljin kirjat takaisin laatikkoon. En minä halua kadottaa juuriani. Kertomuksia siitä, miten minusta tuli minä.
Jonain päivänä istun kirjojeni ääreen. Olen luvannut sen itselleni jo vuosia sitten. Ehkä silloin seurassani on joku, joka todella haluaa tietää, miten elämä on minua kasvattanut. Henkilö, joka on ansainnut minun täydellisen luottamukseni. Tai sitten olen vain yksin. Vielä ei vain ole sen aika.