Joskus minusta tuntuu että olen liian kiltti ihminen. En voi sanoa olevani naivi, liikaa on elämä koetellut ja kovettanut. Mutta kerta toisensa jälkeen, minä uskon hyvää ihmisistä, vaikka matto vedettäisiin alta kuinka monesti tahansa.
Sanon olevani hyvä ihmistuntija. Oikeasti en tiedä ihmisistä mitään, sen huomaan aina kun tutustumisesta on kulunut hieman enemmän aikaa. Annanko minä pompotella itseäni? Ehkä, voisin vastata, en osaa pelata ihmissuhdepelejä, vaikka niitä näen joka päivä arjessani. En halua sanoa olevani samanlainen kiero ihminen, pahansuinen juoruilija. Vaikka en minäkään mikään enkeli olekaan, en kuitenkaan koskaan halua pahaa kenellekään. Hetken saatan kiehua raivosta ja vannoa kostoa, mutta hetken kuluttua lepyn ja annan olla.
Ehkä minun pitäisi oppia puolustautumaan paremmin. Sanoa suoraa pahasti, tehdä loppu sille selän takana puhumiselle. Ystävällisyyteni ja auttavaisuuteni kostautuu lähes aina. En enää edes yritä tutustua uusiin ihmisiin, varsinkaan naispuolisiin. Olen onnellinen muutamista läheisistä ystävistäni, rakastan heitä ja vaalin suhteitani heihin lopun elämäni. Lukeeko minun otsassani todellakin, että ole hyvä, käytä toki minua kynnysmattona, minä hyväksyn sen kyllä.
Turhaa tässä valitan. Tiedän sen kyllä. Niin monet ovat sanoneet minulle, että ala sanomaan vastaan. Puolustaudu. Älä vain hyväksy kaikkea hiljaa pysyen. Lupaan ensi vuonna yrittää enemmän olla kova. Olematta kuitenkaan ilkeä.