Miksi koskaan kadotin se oman itsenäisyyteni? Miksi milloinkaan annoin itseni ajatella, että voisin TARVITA toista ihmistä?
Muistan ajan kun olin onnellinen yksin. Ei ollut mitään painetta alkaa miettiä, miksi minä en asu jonkun kanssa, miksi minä en seurustele, miksei lapsia ole jo suunnitteilla, hääpäivä sovittuna. Olin yksin, onnellinen, tasapainossa, tottunut omiin juttuihini, en tuntenut mitään suurta tyhjiötä elämässäni. Olin siis yksin, mutta en missään nimessä yksinäinen. Niissä kahdessa sanassa, niin toistensa kaltaisessa, on ratkaiseva merkitys.
Sitten tapasin ihmisen, jota tajusin tarvitsevani. En halunnut herätä päivään ilman että kuulisin hänestä heti. Kuin tuhka tuuleen katosi onnellisuus illoista omassa rauhassa. Alkoi ahdistaa, kun toinen lähti illalla jonnekin muualle. Aloin haaveilla, millaista olisi elää tämän ihmisen kanssa. Nähdä hänen vaatteitaan komerossa, partakone kylpyhuoneen hyllyllä, hammasharja paikallaan. Ja jossain vaiheessa tuosta ajatuksesta tuli pakkomielle. Tiedostin vielä jossakin järjen kolkassa, että ajatus on mahdoton tilanteemme huomioon ottaen, mutta yksinolon tuottama euforinen hyvänolontunne oli lopullisesti tiessään.
Nyt tavoittelen tuota mennyttä tunnetta takaisin. Voinko vielä joskus oppia nauttimaan olostani tuntematta sitä epäonnistumisen tunnetta, jota nyt tunnen, kun haaveistani ei tullutkaan mitään? En tiedä. Nykyisin illalla kotona ollessani en enää voi rentoutua. Koko ajan on mentävä, tehtävä, imuroitava, puhuttava puhelimessa, lähdettävä lenkille… Ei enää ainottakaan rauhallista hetkeä kynttilän valossa kirja kädessä sohvan nurkassa, nauttien laadukkaasta oman itseni seurasta. Huokaus.