Muutama päivä on ollut mustaa. Iltaisin itkettää niin, että hyvä kun töistä kotiin ehtii. Tuttu pelon tunne on kietomassa vahvoja käsivarsiaan ympärilleni. Eilen kotimatkalla itkin niin, että kyyneleet jäätyivät poskilleni. Se toi mieleen muistoja lapsuudesta.
Sisareni sanoi viikonloppuna menneitä muistellessamme, että hänen lapsuutensa on ollut hyvä ja onnellinen. Tämä lause kirvoitti äitini ja siskon muistelemaan kaikkia hauskoja sattumia menneiltä vuosilta. Minä istuin saman pöydän ääressä sanomatta sanaakaan. En muista lapsuudestani ainuttakaan onnellista muistoa. Tämä totuus iski vasten kasvojani, kuin joku olisi lyönyt oikeasti. Ja siitä alkoi paha olo joka ei ole tähän hetkeen mennessä helpottanut.
Miten paljon menneisyys vaikuttaa nykyisyyteen? Tuota kysymystä mietin niin kovin usein. Kuten olen jo aiemmin todennut, olen onnellinen siitä, että en ole kasvanut pumpulissa. Että elämä on näyttänyt pahat puolensa. Osaan siis käsitellä pahuutta. Mutta silti toisinaan mietin, miten paljon helpompaa, paremmat lähtökohdat minulla olisi elämälle, jos kaikki olisi ollut toisin.
Paha olo on ollut iltaisin fyysistä kipua. Aamuisin ruoan ajattelu saa minut voimaan pahoin. En voi olla paikoillani kotona. Pakkasesta huolimatta olen ollut lenkillä, mutta muistoja ei pääse pakoon, vaikka juoksisi kuinka kauas tahansa, kuinka nopeasti tahansa.
Menneisyys on minun taakkani. En tiedä voinko koskaan elää kenenkään kanssa menneisyyteni tähden. Onnistun tuhoamaan niin paljon hyvää käytökselläni, joka johtuu ainoastaan siitä, mitä joskus on tapahtunut. Juuri nyt on niin raskasta ja vaikeaa, eikä edessä näy helpotusta. Masennus tulee enkä minä jaksa taistella vastaan. En vain jaksa.