Kaikilla meillä on historia, jonka tapahtumien perusteella elämme nykypäivää. Menneet kokemukset vaikuttavat aina jonkin verran. Joillakin enemmän, toisilla vähemmän. Riippuen siitä, miten kukin on menneensä käsitellyt, tai jättänyt käsittelemättä.
Minun kohdallani menneisyys vaikuttaa todella valtavasti, tiettyihin asioihin varsinkin. Ihmissuhteet vastakkaiseen sukupuoleen ovat yksi tämän vaikutusalueen piirissä olevista asioista.
Meidän perheessä ei koskaan annettu ”normaalin” ihmissuhteen mallia. Oli ydinperhe; äiti, isä, sisko ja suku siellä taustalla. Mutta kaikki muu olikin sitten päälaellaan. Mikä oli oikein ja mikä väärin, siitä en oikein koskaan päässyt perille. Oliko oikein, että isä kuvaa perheen lomavideolla rannalla vieraiden naisten vähäpukeisia vartaloita? Entä saako isä kadota pitkillä vapailla päiväkausiksi jonnekin, ilman että äiti tietää, minne? Kuinka käsitellä huutoa, väkivaltaa, nukkuvaa isää saunassa, ovi lukossa? Toiset naiset ovatkin luku erikseen.
Toisinaan tuntuu, että vaikka kuinka näistä asioista on aikaa, vaikka olen mielessäni päässyt niiden herraksi, ne silti kontrolloivat joitakin tunteitani, tekojani, nykypäivänäkin, vaikka olen jo aikuinen, oman elämäni valtias. Haittatekijä on eliminoitu, isästäni en ole kuullut vuosiin. Olen pyrkinyt elämässäni siihen, että kaikki saavat minulta toisen mahdollisuuden. Hänkin sai, mutta jätti sen käyttämättä.
Luottamukseni miehiin katosi isäni myötä. Tottakai luotan miehiin arkisissa asioissa. Mutta jos mies pääsee minun sydämeeni saakka, vaikeudet alkavat. Yhtäkkiä olen jälleen se pikkutyttö, jonka isän piti hakea huvipuistoon, joka odotti ikkunassa katsellen isän uudessa kodissa, josko isä jo tulisi kotiin pubista. Lapsen luottamus on sitkeää laatua. Mutta jos se hajoitetaan tarpeeksi monta kertaa, kyllä sekin lopulta murtuu.
Toisaalta tunnen myötätuntoa niitä miehiä kohtaan, jotka nykyään päästän elämääni, koska tiedän millaisen suurennuslasin alle he lopulta joutuvat. Epäilen aina lopulta pahinta. Ja se, ettei voi kaikista yrityksistä huolimatta luottaa, tuhoaa lopulta suhteen. Minä jos kuka tiedän sen. Ja Luoja sen tietää, että minä olen yrittänyt muuttua. Varsinkin nykyisessä suhteessani, olen tehnyt kaikkeni. Mutta koska meidän kahden suhde ei ole sieltä tavallisimmasta päästä, asiat ovat vain vaikeampia kestää. Ja minä olen yrittänyt selittää, kertoa ja perustella miksi en voi luottaa. Ja nyt ei ole kysymys edes omista vainoharhoistani. Vaan epäilyksen aihetta on ollut. Valhetta ja petosta. Mutta se toinen mahdollisuus on sallinut kaiken jatkua. Enkä minä kadu mitään.
Mutta eiliseen. Monta askelta mentiin taaksepäin. Vaikka niin haluaisin jo nähdä tulevaisuuden valoisana. Joskus tuntuu, että tie vie minulla aina vain pimeään menneeseen.