Töissä. Viimeisten parin yön unitunnit voi laskea kahdella kädellä. Silmät punertaa ja edes luotettavimmat ensiapumeikit eivät onnistuneet tekemään ihmeitä tänä aamuna.
Ja mikä valvottaa?
Ihmissuhde. Se ainokainen jota olen vaalinut vuoden aikana kuin kalleinta aarretta. Uskonut, että jonain päivänä se auvo alkaa ja minusta tulee maailman onnellisin tyttö. Pääsen kihloihin ja alan kirjoitella nimeni perään miehen sukunimeä vain nähdäkseni miltä se näyttää, haaveillen satuhäistä joissa olen kuin prinsessa päivänpaiste. Mutta se fakta on kohdattava vihdoin, että reilu vuosi on kulunut ja samassa jamassa ollaan. Täysin samassa. Rakkaus on vahvistunut ja minä olen edelleen varma että kyseinen mies on minulle Se Oikea. Isolla ässällä ja oolla. Mutta mies epäröi. Ja pahasti.
Olen tullut siihen tulokseen että vaikka seisoisin päälläni ei tilanne muutu. Minä olen tehnyt kaikkeni. Ollut ihanne tyttöystävä, kiukutellut, uhkaillut lopettaa suhteen, ollut masentunut, hyperonnellinen, surullinen, yrittänyt olla kärsivällinen, kärsimätön, taivutellut, antanut aikaa, ymmärtänyt… Mutta mikään ei auta. Olen stressin partaalla.
Onhan toki hyviäkin hetkiä. Ja varsinkin ne muistot suhteen alkuajolta, jolloin kaikki oli kuin unta… Niin kliseistä ja ruusunpunaista, mutta niin totta. Kun maattiin sohvalla sylikkäin ja tuijotettiin toisia silmiin. Vannottiin ikuista rakkautta ja ihastusta. Ja sitten. Mitä tapahtui? Minne jäi se luonnollinen jatkumo, että muutetaan yhteen ja mennään Ikeaan ostamaan leveämpi sänky ja opetellaan toisen tavoille, sidetään toisten ystäviä, leikitään kotia? Sitä ei tullut! Ja se on juuri se asia jota minä kaipaan. Rauhallista, onnellista eloa. Normaalia suhdetta. Olen alkanut miettiä saavutanko sitä kyseisen miehen kanssa koskaan. Ja se ajatus tekee minut surulliseksi.