Kuinka paljon totuutta mahtuukaan noihin sanoihin, joita kuulee joskus isovanhemmiltaan, iso-isovanhemmiltaan, ja muutenkin iäkkäämmiltä ihmisiltä elämänsä varrella. Jos olisin tajunnut noiden sanojen merkityksen jo silloin aikoinaan, olisin ehkä jotain muuta kuin mitä nyt olen. Tosin senkin takia olen tyytyväinen etten tajunnut, kun omat virheet on tehty, niistä on oppinut vielä tehokkaammin. Ja muistanut nuo sanat vielä paremmin.
Kyllähän niitä ajatteli silloin joskus aikoinaankin, ja tietty kilttinä poikana ei halunnut tieten tahtoen kapinoida ja särkeä niiden ihmisten sydämiä, jotka yrittivät musta kunnollista tehdä.
Nyttemmin kun noita sanoja punnitsee, niiden merkitys monipuolistuu; se ei enää olekaan vain se, mitä sanottiin, tai mihin asiaan se liittyy, vaan niitä maistelee yleismaailmallisemmin, soveltaa niitä muihinkin tilanteisiin.
Näitä on mieleen jäänyt jos jonkinmoisia:
”Suutu juuri silloin kun joku asia suututtaa. Mutta älä suutu sille joka sen sinulle kertoo, tai joka sen asian tekee, vaan suutu sille asialle.”
”Vaikka miten kipiäksi tuliskin, niin jos Luoja sen sois, ettei järjen liekkiä puhaltais sammuksiin.”
”Mene. Kerro sitten joskus mitä olet tehnyt, niin ei tarvitse elää nuoruuttaan muitten kautta kun vanhaksi tulet.”
”Miksi lähettää postikortti jossa on kiva kuva paikasta je kertoa millaista siellä on. Ei sitä sanoilla voi selittää. Antaa muiden reissata itse, lähetä kortti jossa kerrot vain, onko reissu hyvä.”
Ja sitten näitä kevennyksiä:
”Kipu on tunne, joka syntyy, kun heikkous poistuu ruumiista.”
”Rehellisyys maan perii, mutta perintöä odotellessa epärehellisillä on perkeleen paljon hauskempaa, ja elo leveämpää.”
Niin. Noista jokaisella on merkityksensä. Enemmän merkitystä antaa se, kun tietää kuka on sanonut, ja millä äänensävyllä. Ei nuo kaikki nyt sillä ”elämän ohjenuora” -paatoksella ole lausuttu.