Ikävä

Istuin aamulla uimahallin saunassa ja kuuntelin salaa kahden mummon juttuja. Mummoissa oli jotain herttaista ja lämmintä, jotain sellaista erityistä "mummoutta", jota ei ihan kaikissa vanhuksissa ole. Jostain syystä toisesta mummosta tuli mieleen oma mummini, joka kuoli muutama vuosi sitten, ja kun mummot poistuivat saunasta, huomasin muutaman kyyneleen valuvan poskellani. Tuli ihan hirveä ikävä.

Muistan, kuinka muutama vuosi sitten matkustin bussilla kotiin mummini hautajaisista ja itkin lähes koko kahden tunnin matkan. Oli uusi vuosi ja ulkona oli synkkää ja harmaata. Maa oli loskan peitossa, ja muistan kuinka liukastelin loskassa korkokengillä varpaat märkinä. Kotiin päästyäni huomasin, että toinen korviksistani oli tippunut ja lähdin takaisin ulos etsimään sitä. Koruilla ei siinäänsä ollut minkäänlaista rahallista arvoa, mutta sillä hetkellä vaan tuntui siltä että kadonnut korvakoru oli pakko saada takaisin. Tuntui, kuin se olisi ollut osa suruani, enkä halunnut luopua siitä vielä sillä hetkellä. Kävelin bussipysäkille ja takaisin, mutta korua ei löytynyt. Tepsuttelin matkan uudelleen, mutta ei mitään vieläkään, joten päätin luovutta. Seisoin ihan lohduttomana lumisateessa ja tuijotin märkiä kenkiäni kun huomasin jotain jalkani juuressa. Ja kyllä, löysin sittenkin kadonneen korvikseni.

En ole käyttänyt niitä korviksia sen päivän jälkeen, enkä käytä. Ne viettävät eläkepäiviään yöpöytäni laatikossa. Jollain tavalla ne ovat edelleen osa suruani, joka toisinaan vielä nostaa päätään. Kun elämästä häviää niin iso osa, kuin minulta hävisi mummini kuoleman myötä, sellaista aukkoa ei niin vaan täytetäkkään. Onneksi muistot eivät katoa minnekään. Ja surunkin kanssa oppii elämään.

Minulla on ikävä sinua mummi.