Pohdin aina pienenä tyttönä aikuisten, varsinkin äitini, pessimistisyyttä. Olen vakaasti uskonut aina siihen, että jos jotakin haluaa, sitä tarvitsee vain haluta riittävästi ja tehdä asioita sen eteen. Nyt alan vihdoin nähdä vilauksen siitä, että haluamisellakin on rajansa ja ennen kaikkea jaksamisella. Ehkä mahdollisuuksillakin toteuttaa itseään ja omia haaveitaan. Onko se juuri se aikuisuuden pessimismi, mikä nyt on hiipimässä minuunkin?
Olen aina ollut nopea innostumaan asioista, joistakin enemmän kuin toisista. Äitini suhtautui kaikkeen aina hyvin maltillisesti, enkä muista että hän kertaakaan olisi repäisevästi innostunut jostain asiasta. Ehkä hänkin oli saanut tarpeeksi tätä ”elämän koulua”, jotta liika riemu ja into oli jo laantunut. Minä en haluaisi menettää sitä osaa itsestäni. Haluaisin edelleen uskoa iloon ja riemuun, hyviin asioihin, vaikka ne eivät tietysti koskaan tule ilman varjopuolia. Mutta missä menee se raja, milloin voi uskoa, että nyt olen yrittänyt riittävästi enkä saa mitä haluan, milloin pitää päästää unelmastaan irti? Jäähän niitä monta vielä jäljelle ja kuitenkaan koskaan ei tiedä, jos joskus myöhemmin elämässä olisi mahdollisuus tavoitella taas samaa. Annanko samalla periksi elämänilostani?
Ja nyt tiedän olevani taas ihan sekaisin ajatusteni kanssa 🙂 Elämä ei totisesti ole helppo laji… ja jos jonain päivänä tulee olo, että helposti sujuu, toivon, että osaisin silloin nauttia siitä ja olla miettimättä liikoja. Taitaa olla mahdotonta meikäläiselle.