Tänään on ihana aivot narikassa päivä! Ei tarvitse tehdä juuri mitään, huomenna on soveltuvuusarviointi, joten ei tarvi töilläkään stressata ja tiistain töiden vaatimat pohjustukset tein jo perjantaina. Niinpä tänään on laskettu mäkeä ja rakennettu legoista. Ihan mielettömän terapeuttista. Varsinkin jälkimmäinen.
Eilen kävin katsomassa uutta asuntoani. Vielä muutama viikko, melkein itseasiassa neljä. Käytiin koiran kanssa lenkillä siinä lähimaastossa vähän tunnustelemassa, miltä se sitten tuntuu. Toisaalta ahdistaa lähteä, toisaalta olen tosi iloinen. Harmittaa ehkä se, että se lähtemisen ahdistus tulee siitä kun ei haluaisi näitä kulisseja jättää. Ne onkin ainoa, mitä mulla tulee olemaan ikävä – ja juuri siksi pitää lähteä. Tulenko koskaan takaisin, jää nähtäväksi.
Ensi viikonloppuna on tiedossa pitkästä aikaa aikuisten rentoutumista. Perjantaina on työhön liittyvä palaveri Tampereella ja siitä sitten on sujuva jäädä yhden hyvän ystävän luokse viettämään naisten viikonloppua… Ilvekseen illalla ja sitä rataa. Ideapark:iin lauantaina. Ja silti mulla on ikävä. Sitä yhtä. Se asunnee kai Tampereella jo, oli muuttamassa sinne nyt keväällä, näihin aikoihin. En uskalla laittaa viestiä ja kysyä. En halua kuulla totuutta. Ainakaan mikäli se on, että asuinkumppanikin on löytynyt. Ei sillä, toivon kaikkea hyvää hänelle. Mutta minä olisin halunnut olla se… vaikkei minusta siihen vielä olisikaan. Toisaalta, eihän jumalat voi rakastua taviksiin… mitä mahiksia tässä oli muka alunperinkään. Pitää tolkuttaa itselle edelleen, että se on vaan se mielikuva… muistaakohan se mua edes enää? Muisti kyllä synttärit joulukuussa… sattumaa kai.