Ei iskenyt flunssa, ainakaan vielä. Hyvä niin. Sen sijaan oli erittäin mielenkiintoista lukea taas ajan kanssa blogeja. Avatar oli saanut mielenkiintoista ajatusten vaihtoa aikaiseksi. Kommentoimattomuuteni ei suinkaan johtunut ajatusten puutteesta, päin vastoin, olisi kovasti tehnyt mieli paneutua keskusteluun vielä tiiviimmin, mutta en kertakaikkiaan jaksa.
Pari vuotta sitten olisi näppis saanut kyytiä ja kannanotto olisi tullut hengenasiaksi. Nyt ymmärrän mistä puhuttiin ja omaan näkökannan, mutta en jaksa alkaa vaahtoamaan. Olen tullut vanhaksi ja alkanut huolehtimaan vain omistani, rakkaimmistani. Ei sen puoleen, pari vuotta sitten ihmettelin kyllä sitä, miksi toiset saavat lisääntyä ja toiset eivät. Nykyään koen sen ajattelemisen niin turhaksi. Eipä sille minkään voi ja hyvä niin. Kaikkihan niistä omistaan jossain määrin vastaavat ja mä voisin kyllä ottaa jokusen sellaisen siipieni suojaan, joista kukaan muu ei huolehdi. Joitakin asioita ei voi mitata rahassa. Tai voi tietysti, mutta ei se ole mielekästä kaikilta osin. Tunteelle ei voi laskea rahallista arvoa.
Mua on pidemmän aikaa ärsyttänyt ihmisten arvottomuus. Ja jos yksilö onkin valinnut jotenkin lattean tien, eikä omaa juuri mitään arvoja, minkä mukaan elämäänsä elää, niin pitäisi hyväksyä, että muilla niitä arvoja voi olla, eikä niistä tarvitse alkaa meuhkaamaan. Siinä mielessä tuollainen keskustelu on tietysti erittäin mielenkiintoista, koska se osoittaa, että ainakin ajatuksia on ja todennäköisesti niiden pohjalta jonakin päivänä muokkautuu arvotkin. Millaiset, se on melkein pelottavaa ajatella, mutta arvoja kuitenkin. Toivottavasti suvaitsevia.
Onkohan se aikuistumisen yksi merkki, että ei enää halua sotkeutua kaikkien muiden elämään niin suuressa määrin kuin ennen? Eihän sitä kuitenkaan muiden puolesta voi päättää (onneksi) kun on omissakin ihan tarpeeksi. Elämä opettaa.