Tällä viikolla päätettiin yhden ystävän kanssa varmistaa, että meillä on kesä ensi kesänä. Varattiin viikon matkaan etelään poikien kanssa. Hiljaista menoa luvassa, mutta hyvä niin. Kunhan on kirkkaat vedet ja lämmintä.
Työn hakuprosessi etenee taas ensi viikolla soveltuvuusarviolla. Ihan mielenkiintoista, onneksi ei ole eka kerta, joten ihan hirveästi ei tartte (vielä) jännittää.
Olen viime aikoina ikävöinyt liikaa yhtä ihmistä. Tiedän, ettei hän ehkä olisi ollut mulle kaikkein paras vaihtoehto, mutta silti en saa tätä kysymysmerkkiä sisältäni mihinkään. En voi kertoakaan hänelle, ei mulla olisi mitään sanottavaa. ”Mulla on ikävä” kuulostaa aika tyhmältä, varsinkaan kun ei se juttu niin kauaa kestänyt. Silti mulla vaan on ikävä. Ehkä enemmän ideaa hänestä kuin häntä itsessään. Mutta koskaan en ehtinyt saada selville, olisiko siitä sitten kuitenkin ollut johonkin… se kai se eniten haittaa – tietämättömyys. Omiin mielikuviin ja unelmiin on niin helppo rakastua, sen tiedän. Olisiko tässäkin ollut kyse vaan siitä? Onko mulla edes mitään annettavaa kenellekään? Ehkä joskus vielä.