Vihdoin tuntuu, että alan tottumaan siihen, ettei ikkunasta näy järveä, peltoa ja metsää vaan vastapäinen talo. Iltaisin olohuoneen ikkunoista kajastaa erilaisia valoja, ihan kaupunkilaisfiilis maaseudun jälkeen. Aamulla aurinko värjäsi tien toisella puolella olevat talon rumilukset aivan ihanan värisiksi. Ehkä tämä elämä täälläkin alkaa maistumaan, kunhan saan netin toimimaan. Tää työkoneen 3G yhteys on kyllä ihan ok, mutta pitänee palauttaa viikon kuluttua kun tämä duuni päättyy.
Mistähän se johtuu, että mun elämä tuntuu aina tekevän hurjia käännöksiä yhdellä kertaa. Sitten saattaa mennä suht ”normaalilla” tahdilla kolmesta viiteen vuotta. Tosin ulkopuolisten silmin nekin on aika täynnä mitä ihmeellisimpiä sattumia. No, en mä ole koskaan halunnutkaan ”tavallista” elämää, vaikka ehkä tämä on sellaista kuitenkin, tavallinen on niin laaja käsite.
On mielenkiintoista, miten toiset ihmiset tähtäävät nimenomaan siihen, että käydään töissä 8-16, tullaan kotiin, harrastetaan ja viikonloppuisin saunotaan ja kesäisin käydään mökillä. Eihän siinä mitään vikaa ole, enkä mä siitä pyri mitenkään tietoisesti eroon, mutta koskaan se ei vaan mene niin. Työaikani on mitä sattuu, yleensä kuitenkin päiväaikaan tapahtuvaa, tulen kyllä kotiin, mutta mihinkään spesiaaliharrastuksiin en jaksa vaivautua, mitä nyt tallille menisin jos heppa olisi lähempänä. Ja ulkoilua mielellään… Kesäisin haluan käydä muuallakin kuin mökillä, saunon milloin huvittaa. Saan voimaa kun tiedän, että on tulossa jotain spesiaalia: lomamatka, kivoja vieraita tms kunhan on tiedossa jotain. Ei vain tylsää toistoa… Sama parisuhteessa: haluan tuntea ja elää, en ajautua olosuhteeseen ja todeta, että tänne päästiin. Vasta kun päästään ”stabiiliin” tilaan, mitä se nyt on kullekin, on aika pistää kutonen silmään ja alkaa keksimään hauskoja juttuja, jotta vire säilyy. Kummankin.
Onkohan kaltaisiani ihmisiä olemassa? Siis todellisuudessakin eikä vain ajatustasolla…