Tämä viikko on ollut kummallinen. Eilinen varsinkin. Aamulla lähdin olevinaan hyvissä ajoin töihin, mutta jossain vaiheessa navigaattori vinkui, että menee pidempään mitä olin kuvitellut (vaikka tiedänkin sen näyttävän aina aika pessimististä arviota) No, ajelin sitten pätkän hieman reippaampaa tahtia Kouvola-Heinola välillä, missä ei ole poliiseja tullut koskaan vastaan. Niin eikös just eilen… En tiedä mihin niillä oli kiire kun tyytyivät vain vilauttamaan sinisiä vilkkuja ja pitkiä pari kertaa. No se kyllä tepsi, tämä tyttö ajeli hyvin rauhassa loppumatkan. Ja asiakaskaan ei ollut paikalla. Vähän olisi ottanut päähän kun olisi sakotkin rapsahtanut… Kiitos kivat poliisit, en ole taparikollinen, 7 vuoteen en ole sakkoja saanut ja ajan kuitenkin suhteellisen paljon (>60000 km) vuodessa… Ajan vastedeskin nätisti. Lupaan.
No, iltapäivällä oli yksi asiakastilaisuus ja sen jälkeen se pitkään odotettu ja toivottu työhaastattelu. Kaikenlaisten kämmien ja onnettomien sattumien jälkeen (tilaisuus venyi kun kerrankin syntyi keskustelua aiheesta) olin yli vartin haastattelusta myöhässä, hukannut puhelimeni ja tietysti oli pakko myöhästyä lisää kun piti pysähtyä huoltoasemalle ja soittaa, että myöhästyn ainakin vartin… Sitten kun oli ajanut pitkän matkan kieli vyön alla ja kiroillut kaikkea mahdollista, ei fiilis haastattelussakaan ollut ihan paras mahdollinen. Oli aivan järkyttävän suuri yllätys, kun soittivat jo tänään, että pääsin jatkoon ja seuraavaksi on soveltuvuusarvioinnit!! Alun perin ilmoituksen piti tulla vasta ensi viikolla… Huh huh! Seuraavalla kerralla putsaan kyllä kalenterin niin pitkältä ajalta ettei vastaavaa enää mitenkään pääse käymään ja sidon puhelimeni käteen kiinni, ettei sen etsimiseen mene puolta tuntia kriittisessä tilanteessa…
Kai mulla sitten joskus on tuuria, tai sitten mä vaan olen niin hyvä 😉