Aivan käsittämättömän kauniista päivästä huolimatta, mieli ei ollut koko päivää kovin valoisa. Viimeinen niitti oli kun vanhalta kaverilta, josta en ole kuullut hetkeen, tuli viesti, että heille on syntynyt toinen lapsi. Eikä ole ainut kaveri, joka näitä viestejä laittelee. Miksi minä en ole siinä samassa junassa?
Miksi minä menin rikki? Miksi minä en voinut enää vain olla ja elää lapsilleni? Miksi menin haluamaan jotain muuta? Kuinka paljon enemmän olisin voinut purra hammasta ja vain toivoa? Vieläkin voisin pyörtää takaisin, mutta mitä sitten? Kuristaisiko se elämä minut kuitenkin? Onko harhaa ajatella, että on oikeutettu johonkin tietynlaiseen kohteluun, vai onko se vain turhanpäiväistä kitinää? Saako itselleen haluta hyvää ja kuinka paljon siitä voi korkeintaan maksaa? Ja ennenkaikkea, loppuuko tämä tuska koskaan? Olo on kuin langenneella enkelillä – kai… Joka tapauksessa, olen väärässä junassa. Tai tällä hetkellä väärällä asemalla.
Lohdullista on, että enää en kuvittele kenenkään tulevan ja pelastavan. Tiedän, että itse valitsen seuraavan junani ja itse paikkaan itseni. Ajan kanssa.