Kotona kipeänä – taas. Joka kuukausi näköjään yksi flunssan poikanen, mikä kaataa mut sängyn pohjalle. Toivottavasti tällä kertaa vain mut eikä poikaa. Lääkäri kirjoitti sairaslomaa torstaihin asti, vaikka olisin halunnut jo to mennä töihin. No se ehti sen lapun tulostamaan ennen kuin ehdin mitään sanoa. Ei se mitään, lepäillään nyt sitten kerrankin.
Hakemastani duunista ei ole kuulunut mitään. Intuitioni asiasta on, että tällä kertaa meni ohi suun. En siis usko tulevani kutsutuksi enää haastatteluun/töihin. No, uutta paikkaa vaan hakemaan. Viikonlopun Hesarissa olikin yksi, mitä aion hakea,vaikka tiedän, että sitä hakee jotain pari sataa muutakin. So what. Hyvät edellytykset mulla olisi siihenkin paikkaan, katsotaan mitä tuleman pitää.
17 päivää jäljellä uuteen kotiin. Jännittää ja pelottaa. Muutosvastarintaa, vaikka asia on periaatteessa ihan positiivinen ja näin olen halunnut. Kuitenkin arveluttaa, miten sitä pärjää. Miten kaikki lähtee sujumaan ja kuinka sitä saa TAAS kerran kerättyä elämänsä sirpaleet yhteen…
Positiivista asiassa on se, että otin yhteyttä siihen ikävöimääni henkilöön. Sovittiin, että nähdään kun koti kunnossa. Odotan ihan mielettömästi! Liikaakin. Mitä sillä on väliä, tiedän, ettei siitä varmastikaan tule mitään, mutta saanpa ainakin tavata hänet. Meillä oli aina tosi mukavaa yhdessä. Valitettavasti kaipaan myöskin hänen kosketustaan, varsinkin huulia huulillani. Se oli aika lähellä taivaallista. Niinpä onkin pakko tehdä itselleen selväksi ennen kuin tavataan, mihin olen valmis suostumaan tietäen, että se on vain kertaluonteista. Harmi…