Ahdistaa. En uskonutkaan, että se helpottaa heti kun uuden asunnon avaimet saan käteen. Loppuuko tämä ahdistus ikinä? Voiko kaikkeen tosiaan tottua. Tällä kertaa tämä kai alkoi kun piti täyttää yhtä lappua, mihin laittaa niinkin yksinkertainen asia kuin osoite. Mikä se nyt sitten virallisesti on, uusi vai vanha. Periaatteessa vanhakin on, mutta uusi on ilmoitettu maistraattiin. Mutta missä mä oikeasti asun? Olen rakentamassa kotia toisaalle, toisaalta hengailen täällä vanhassa erilaisin tekosyin.
Kävin eilen lääkärissä kun ei se muutaman viikon takainen flunssa näytä sittenkään hellittäneen. Lekuri laittoi saikulle ja kirjoitti penisilliini kuurin, jotain uudenaikaista, ei pitäisi haitata että olen allerginen varsinaiselle penisilliinille. Nyt sitten hermostuneena odottelen, tuleeko anafylaktista reaktiota vai ei.
Lisäksi eilen tuli auton tuulilasiin nyrkin kokoinen kivi (ainakin kaksvuotiaan nyrkin kokoinen) ja lasi pitäisi viedä arvioitavaksi, paikataanko vai vaihdetaanko. Vakuutus on, mutta kaikkea ylimääräistä vaivaa…
Ja vielä viimeiseksi huomaan, että rahat on lähes loppu. Loppu viikosta pitäisi tulla vähän, mutta se on vielä epävarmaa. Nettipankkia sen sijaan on uudistettu niin, että se muistaa muistuttaa kaikista tulevista velotuksista ja vaikka en harrasta kulutusluottoja, jatkuvasti tulevien velotusten listalla on vähintään 4 laskua, tai kuten nyt 8. No sinänsä asia ei huoleta, palkka kyllä juoksee ja riittää kuluihin, mutta ärsyttää kun pankkitilin saldo notkahtaa…
Kaiken pahan lisäksi väsyttää ihan armottomasti. Pitäisi lähteä sitä lasia paikkaututtamaan, mutta ei kertakaikkiaan kiinnosta.
Ahdistaa vaan. Huono homma kun joutuu jäämään saikulle kotiin, on liikaa aikaa miettiä. Mutta jos päätänkin, niin kuin olen jo yrittänyt, että jouluun asti katson. Sen jälkeen joko palaan ja luovun elämänilostani tai sitten jatkan tätä puskemista tuntemattomaan. Täällä kotona on kaikkia ulkoinen, mitä voi toivoa. Linnut laulavat ulkona ja on juuri sellaista, mitä toivoin. Vaan ei sitä yhtä ihmistä. Ei sellaista oikeaa, joka ei huuda ja kohtele ikävästi. Joka ymmärtää, ettei mulle tarvitse huutaa ja komentaa. Olen aikuinen nainen, en pikku lapsi. Eikä mulle olisi tarvinnut huutaa silloinkaan. Miksi ihmiset näyttävät ne huonoimmat puolensa vasta viiden vuoden kuluttua?? Miksi ei voi olla käsikirjaa tai tulevaisuuden näyttäjä palloa, mikä kertoisi, miten toinen ihminen suhtautuu ja käyttäytyy erilaisissa tilanteissa jonkin ajan päästä? Miksi pitää mennä ja nähdä itse, ja huomata olevansa ihan hakoteillä…
Muistutan siis jälleen kerran itseäni, pidä kiinni periaatteista ja kysy itseltäsi, tuntuuko tämä oikealta? Ei, näyttääkö hyvältä…