Tosi usein saa kuulla sinkkuuden olevan negatiivisempi asia seurusteluun verrattuna. Miksi näin? Puhtaalta pöydältä ajateltuna enemmistö ihmisistä syntyy maailmaan yksin ja kuoleekin yksin. Ateistina rajaan tietoisen elämän syntymän ja kuoleman väliin.
Mulla on tuttavapiirissä miespuolinen henkilö, joka on elänyt keski-ikään saakka menemättä naimisiin mutta silti seurustelleensa monen naisen kanssa, lapsiakin on siunaantunu. Hänellä ei ole aikomustakaan mennä kenenkään naisen kanssa naimisiin tai mitään vakavampaa, vaan tapailee/seurustelee aikansa nauttien yhdessä olosta tähtäimessä kuitenkin lopulta sinkkuus (vrt. sinkkujen pyrkivyys suhteeseen). Tämä mies on kuitenkin onnellisimpia ihmisiä, joita olen tuntenu elämäni aikana. Enkä sanoisi hänen käyttävän naisia hyväkseen tai ottavansa suhteesta kaiken irti ja heittävän sen jälkeen kuin roskan pois vaan elävän hyvää oloa tuottavaa elämää kuitenkin toisia kunnioittaen.
Tällä haluan vain tuoda uusia ajatuksia henkilöille, jotka surkuttelevat sinkkuuttaan. En sano olevani itse kuin edellä mainittu henkilö mutta en myöskään surkutteleva sinkku vaan käytän elämäni aikana molemmista puolista ne parhaimmat. En tietenkään osaa sanoa mitä itelleni lopulta käy, koska ihminen muuttuu niin paljon lyhyessä ajassa mikäli antaa itselleen mahdollisuuden. En tiedä voinko sanoa seurustelun voittavan sinkkuna olemista vai onko kyse ainoastaan erilaisista elämäntilanteista, joista molemmista on mukava nauttia tietyin välein? Käytän itestäni nimitystä ”onnellisesti sinkku” mutta toki mikäli olen suhteessa, olen ”onnellisesti varattu”, koska teen sitä mikä tuntuu hyvältä, mutta en näe suhdetta minään maalina, johon on pyrittävä vaan tasapuolisena mutta erilaisena elämäntilanteena kuin sinkkuus, jotka molemmat voivat olla yhtä nautinnollisia.
Ugh oon lässyttäny tarpeeksi