Eilinen valaisi ihmissuhdekiemurointia ratkaisevasti; olin ollut ihan oikeassa, niitä asioita jotka pyörii päässä, ei olisi edes otettava esille jos tietää ettei HALUA tietää loppujen lopuksi missä mennään -vai mennäänkö missään. Nyt tiedän.
Meillähän ei ole yhteistä tulevaisuutta neljän, kolmen, viidentoista vuoden kuluttua. Ei ehkä vuodenkaan kuluttua. Tai sitten elämä jatkuu kuten tälläkin hetkellä. Sinä et näe tulevaisuutta meille, minä en voi nähdä sitä… ja silti. Sattuu. Minähän en pysty näkemään mitään tulevaisuutta kahta viikkoa pidemmälle, en voi, en pysty, en uskalla. Enkä HALUA. Pelkurimaisuutta, tiedetään. Lupasin itselleni, ettei kukaan enää pääse pääni sisään, ikinä, ja siltikin sinä tiedät tasan tarkkaan mitä siellä liikkuu, mitä siitä seuraa. Ei tämän tanssin tälleen kuulu mennä. En sitten olekaan särkymätön, tunteeton, pelkkää teflonia tai ikijäätä.
Ranteet auki-fiilis kestää aikansa. Minä en tahdo antaa sinua kenellekään toiselle. En vielä. Enkä välttämättä koskaan. Mutta… kaikkeen tottuu. Ja jossain vaiheessa tipun jaloilleni ja tassuttelen toisaalle, viisaampana. Jälleen päättäneenä ettei kukaan pääse enää lähelle, ymmärtämään ajatuksiani pelkästä katseesta, kuten sinä ymmärrät.
Erona aiempaan on se, että nyt osaan varoa itseäni, tunnen ne merkit kun tuttavuus syvenee, ehkä ystävyydeksi, ehkä ihastuksensekaiseksi haluksi. Siinä vaiheessa minä lähden taakseni katsomatta. Minuun ei satu enää mikään noin. Ikinä.
Rakkaudesta en puhu enää kenellekään. Sillä on vain yksi kohde eikä sydäntään voi jakaa osiin. Sen voi antaa vain kokonaisena. Minä annoin omani pois, ei mahda mitään.
I guess I loved you
I guess I still do
I know I always will