Pää täynnä ajatuksia mutta niitä on vaikea saada ulos järkevinä lauseina. Yritän kuitenkin.
Mietin eilen kahden ihmisen kohtaamista, ihastumista ja tästä mahdollisesti seuraavaa parisuhdetta. Pitääkö alun olla ns. hullua hullaantumista että suhteella olisi mahdollisuuksia? Hullaantumisella tarkoitan sitä tunnetta kun odottaa koko ajan kuulevansa toisesta ja ajattelee toista koko ajan, ja tavatessa sydän hakkaa ja polvet menevät pehmeiksi. Kun ei pysty ajattelemaan mitään muuta ja keskittymiskyky on kadonnut täysin.
Vai onko suhteella yhtäläiset mahdollisuudet kehittyä rakkaudeksi jos kaksi ihmistä tapaa, alkaa tutustua toisiinsa ja tunteet kehittyvät vähitellen? Jos ei pää ole heti totaalisen sekaisin toisesta mutta määrittelemättömiä lämpimiä tunteita ja kiinnostusta on, kannattaako katsoa mitä tapahtuu vai jättää koko juttu sikseen?
Onko totaalinen ihastuminen siis ainoa oikea ja toimiva tapa päätyä parisuhteeseen, vai onko se nimenomaan väärä tapa? Joskus tuollainen juttu voi palaa loppuun yhtä nopeasti kun on alkanutkin.
Ja kyllä, kysymykset olivat lähinnä retorisia enkä odota että kukaan osaisi vastata tyhjentävästi. Yleisluontoista pohdintaa johon en edes usko olevan mitään oikeita tai vääriä vastauksia.