Kimmo laittoi jazzia hiljemmalle. Se oli tehnyt tehtävänsä, hän tunsi itsensä kokonaiseksi ja hymyili hiljaa sisällään. Taustalla musiikki yhä aktivoisi hänen luovuuttaan, mutta jättäisi kuitenkin tilaa ajattelulle.
Hän palasi mielessään vuosien taakse, kun hän oli tapaamassa gurua, mestariaan. Tämä oli ensi töikseen pannut Kimmon hommiin ja hetken seurattuaan Kimmon työskentelyä, hän oli ystävällisesti neuvonut tätä olemaan machoilematta. ”Rennosti, ilman ajattelua, yritystä tulla joksikin” kuului neuvo.
Se loukkasi hieman Kimmoa. Se, ettei osaa, ei välttämättä tarkoita, että machoilisi. Mutta koska näin oli, hän rentoutui enemmän eikä yrittänyt enää, antoi vain mennä.
Mestari katsoi häntä ja hymyili. Hymy vain jatkui ja jatkui. Kimmo hymyili aluksi takaisin, mutta jossain vaiheessa hänen hymynsä alkoi hyytyä ja hän hieman kiusaantui. Mestarin hymy jatkui rauhallisena ja ystävällisenä. Kimmo käänsi katseensa pois, kun ei pystynyt enää vastaamaan. Omituinen hetki, hän ajatteli silloin.
Nyt hän osasi hymyillä. Uskalsi ja halusi. Tuhansien vuosien meditaatioperinne jatkui hänessä, vaikka oli tarvittu länsimaisen tieteen vahvistusta sille, kuinka hyödyllistä tuo hymyileminen on. Ja monen hiljaisen hetken harjoittelua. Nykyään hän harjoitteli mielummin hymyilyä kuin taistelua. Itseasiassa hän taisteli paremmin, kun hän muisti hymyillä.
Hän taisteli paremmin, kun ei enää yrittänyt taistella paremmin.
Hymy ja hiljainen ilo virtasi jostain ja hän ohjasi sitä.
Kahvin tuoksu toi sävyä hetkeen.