Tuuli heitti kyyneleen niin, että auringonsäde heijastui sen läpi hyysärin silmään. Se välähti ja sitten se oli poissa.
Ja koska tämä on suljetun osaston kamaa, tietenkin
jotain tapahtui.
Hyysäri ei enää halunnut tippaakaan sääliä rasistia. Täynnä rakkautta elämää kohtaan, koko sielullaan hän halusi mennä rasistin luo, tämän vierelle.
Rasisti istui tärisevässä koneessa hienolla istuimella sylissään kallis ja avattu viinapullo. Kyynisiä ajatuksia pyrki hänen mieleensä.
– Jos minulla nyt olisi Jumala, niin istuttaisin Hänet tuohon penkille viereeni, hän ajatteli suht vilpittömästi, mutta vittuuntuneena.
Ja samassa hänen vierellään oli jotain. Se oli hahmo, joka hehkui ihmeellisesti ja rasisti oli varma joka solullaan, että se oli jotain tätä maailmaa suurempaa. Sen täytyi olla Jumala, vaikka se katsoi jotenkin ällistyneesti.
Se aktivoi rasistin, jonka sisällä liikahti, mutta päättäväisyys säilyi. – Korjaa tämä kone, opeta minut lentämään sitä ja selitä vähän itseäsi, hän komensi henkiolentoa.
Ja tietenkin, hetken kuluttua entinen rasisti laskeutui tyylikkäästi tärisevällä koneella läheiselle tasangolle, samalle, jonka laidalle jotenkin henkistynyt entinen hyysäri leijui varjollaan.
Pilkunpiip kuuli koneen laskeutuvan lähellä ja tuli tajuihinsa. Hänellä oli kovia kipuja ja hän oli täynnä kehon endorfiinejä kun hän kömpi viidakosta koneen ja toisiaan kättelevien sankareidemme luo.
– 72 liaania, 54 oksaa, 18 lehvästöä ja hämähäkinseittejä en edes tiedä kuinka monta, hän julisti protestoivaan sävyyn. -Oli tosi lähellä, ettei sielu irronnut.
Ja samalla hetkellä kun rakkaudella pelastunut kaksikko purskahti mitä sydämellisimpään nauruun, kohta entisen pilkunnusaajan sisällä alkoi liikahtaa myös ja hän taisi lopulta nauraa kaikkein leveimmin.
Koneen aukiolevasta radiosta kuului Elviksen biisi
tai Sinatran.
Ei tiedä auttaako ne elämään pidempään vai laadukkaammin.