Tänään on jo lähdettävä, ei tätä ajamattomuutta kestä. Kerran olen onnettomuuteni (ei, ei pyörä-) jälkeen kokeillut ajosaapasta jalkaan, mutta turvotus ja jäykkyys tekivät pukemisesta ja riisumisesta todella kivuliasta. Eilen jalalla saattoi kävellä kohtalaisesti ilman tukeakin, joten on aika kokeilla uudestaan. Otan ajohousuista vuorin pois, koska ulkona on selkeästi lämpimämpi kuin viimeksi käydessäni. Housut menevät vielä ongelmitta, mutta sitten on itse murheenkryynin vuoro. Laitan jalan hollille, mutta nilkka ei taivu riittävästi. On pakko istua alas, vääntää jalkaa vähän syvemmälle, taas muotoilla saapasta ympäriltä parempaan malliin ja aloittaa alusta. Vähän kerrallaan, sattuu sattuu, mahtuu mahtuu. Lopulta kantapää tavoittaa kolmisenttisen korokepalansa ja vaikein on ohi. Toinen saapas jalkaan, takki päälle, hanskat ja kypärä mukaan. Sitten katokselle.
Kaunottareni on kerännyt parin viikon aikana mukavasti (siite-?)pölyä, jota pyyhkäisen hanskalla istuimelta. Tankkiin jää leveä rantu käsineen viedessä pölyä mennessään. Kokeilen varovasti vaihdepoljinta, jonka liikuttelu ei tunnu kovinkaan pahalta. Kyllä tästä vielä liikkelle päästään!
Käännän avaimesta ja valot syttyvät totuttuun tapaan. Ryyppy päälle, parin sekunnin painallus starttikytkimestä, ja kone pyörähtää muutaman kierroksen – ei enempää. Toinen yritys, ja tuttu kumina täyttää autokatoksen. Moottori pyörii tavallista pienemmillä kierroksilla, mutta varman oloisesti. Kypärä päähän, hanskat käteen, valojen tarkistus, ryyppy pois ja baanalle. Voi tätä jälleennäkemisen riemua!
Ensimmäinen pysähdys on huoltoasema, koska taulussa on jo lähemmäs 200 kilometriä ja tankki alkaa olla kuiva. Jonottelen rauhassa mittarille, esittelen pankkikortin automaatille ja valuttelen bensat tankkiin. Harrastuksiin kuluvaa rahaa ei lasketa, mutta otan silti kuitin tankkauksen jälkeen ja rysäytän menopelini käyntiin. Viereen pysäköinyt keski-ikäinen täti katsoo hassun näköisenä perääni, kun käännän kahvasta ja matalaviritteinen V2 jyrähtää kaartaessani takaisin tielle. Käännyn kohti Kuusamontietä ja pohdin alustavasti ajoreittiä. Kuusamontie on remontin alla, joten sitä tuskin kannattaa ajaa, päättelen. Ylöspäin vaihtaminen vihlaisee joka kerta varpaisiin, jotka ovat ninjailuni jäljiltä vieläkin mustelmilla. Vaihtelen pykäliä mahdollisimman vähän, kyllähän seitsenpuolikkaassa vääntöä riittää. Ennen kuin huomaankaan, olen pyyhkäissyt ohi Ylikiimingintiestä, viimeisestä hyvästä mahdollisuudesta poiketa Kuusamontieltä. No, samapa tuo, rekkamieskin ajaa kelillä kuin kelillä.
Maantie vilistää allani ja tuuli puskee rintakehääni vasten matkan jatkuessa kohti Jääliä. Viimeisten liikennevalojen jäädessä taakse aprikoin, pitäisikö piipahtaa alkukotona mutka. Olen kuitenkin menossa sinne illempana, mutta tuskinpa tuo haittaa käväistä ylimääräinenkin kerta. Edessäni vähän matkan päässä ajava auto kääntyy kotiristeyksestäni, joten päätän itsekin tuolla korpimaassa piipahtaa. Pitäähän se vähintään vakoilla että mihinpäin tuon näköinen volkkari on matkalla. Sinnehän se Koitelintielle jatkoi, kun itse käännyin kohti kotia. Käyn pihalla jututtamassa äitiä lyhyesti ja jatkan pian taas matkaani kohti Kiiminkiä. Honkimaan risteyksen nurkilla on edelleen ojassa sama kolariauto, jonka bongasin sieltä jo monta viikkoa aikaisemmin. Mikähän pyhä henki senkin sieltä lopulta hävittää, kaikkien ihmisten nähtäviltä ja valtaväylän vierestä?
Kiiminkiin tullessani tiedän jo, mihin reittini jatkuu. Käännyn kirkonkylän kohdalta Alakylän suuntaan ja muistelen kevään ensiajoja, jolloin koko tiellä oli vielä harvinainen 70 kilometrin tuntirajoitus. Kevään tulo on nostanut sen 80:een, ja kaartelen maaseudun halki väistellen traktoreiden jättämiä mutajälkiä. Alakylän kaupan kohdalta käännyn takaisin kohti Oulua ja kotia. Vastaan puhaltava viima on voimistunut ja hanskojen sisällä alkaa olla havaittavissa pientä kylmänpoikasta. Kurvailen lievän ylinopeuden rajoilla pitkin leveää tietä ja laitan merkille vastaantulevien peräkärryjen suuren määrän. Kaipa lauantaina on aikaa ajaa roskia, rakennustarvikkeita ja kaikkea muuta isompaa.
Ihmettelen aikani, kuka keksii Jylkynkankaan tapaisia paikannimiä, mutta jätän ajatusketjun arvailut omaan arvoonsa. Kaikki mieleentulevat vaihtoehdot ovat painokelvottomia, turhuudesta puhumattakaan. Tutkimattomat ovat paikannimenkeksijän tiet.
Kurvaan liikenneympyrästä kotiinpäin, ajelen suoraa asvalttitietä seuraavalle ja rutiininomaisesti pyörähdän seuraavan ympyrän läpi kolmonen silmässä. Sauvakävelijän sydän näyttää jättävän lyönnin välistä, kun kaasukäsi kierähtää ja Yamaha ärjähtää. Ei tämä mikään metelipyörä ole, mutta kyllä sen verran pauketta lähtee ettei se monelta jää huomaamatta. Enhän minä tietenkään tällaista harrasta, kunhan silloin tällöin huvittelen. En minä, kunniallinen mies joka vilkaisee sivuilleen tasoristeyksessäkin.
Ajan viimeiset kilometrit kotipihaan ja pysäköin silmäteräni autokatokseen (auto on edelleen taivasalla…) odottamaan seuraavaa elämystä. Yritän muistella mittarinlukemia kirjanpitoa varten ja nilkutan ovesta sisään. Pientä taistelua seuraa suuri tuska, kun saappaasta ulos väännetty jalka alkaa tykyttää ja särkeä. Rasitus oli sille, jos ei liikaa niin ainakin kova. Kiskaisen Buranan kaiken varalta, eihän sitä tiedä vaikka olo sillä helpottuisi. Ei ole tapahtunut aiemmin, mutta voihan sitä yrittää.
Ja sitten joku kysyy, miksi kukaan lähtee uhmaamaan kylmää, viimaa, kipua ja onnettomuusriskiä ulos liikenteeseen. Riski kuolla moottoripyörän selässä on moninkertainen vaikka autoon nähden, eikä kyytikään ole niin lämmintä tai tasaista. Eihän siinä voi edes radiota kuunnella kunnolla!
Ja ei, minä en yritäkään selittää. Se pitää kokea itse, siihen pitää päästä sisään. Pitää olla motoristi, kuten minä ja kymmenettuhannet muut suomalaiset.