Vieläkään en osaa olla sairaslomalla. Hoidettavia asioita kyllä olisi, mutta puolikuntoinen olo saa aina lykkäämään niitä, jättämään huomiseen ja ajattelemaan että ”kyllä minä vielä tässä”. Hinku pistää asioita järjestykseen on kova, mutta jostain kumman syystä motivaatiopula härnää jatkuvasti. Ei vain kiinnosta.
Osansa on varmasti sillä, ettei tässä pääse syntymään kunnon päivärutiinia suuntaan eikä toiseen. Kun ei ole velvollisuuksia, ei ole myöskään vapaa-aikaa niiltä. Tekemistä on niin vähän, etten saa aikaan sitä positiivista puuhailukierrettä, joka normaalitilanteessa ajaa minua eteenpäin ja auttaa ylittämään omia rajojani. Tuntuu tyhmältä tehdä vartti jotain hyödyllistä ja sitten taas istahtaa persielleen odottelemaan, josko jotain tekemistä ilmaantuisi. Liian helppoa.
Tietty sairasloma on nimensäkin mukaan lomaa, jolloin ei kai pitäisi huolehtia tällaisista. Ehkei minun tarvitse imuroida, viedä kertynyttä lehtipinoa roskiin tai väen vängällä yrittää viedä kissaa rokotettavaksi vielä. Kaikki nuo joutanevat odottaa sen aikaa, että pääsen taas töihin ja voin taas perinteiseen insinööriajattelumalliin tukeutuen pyrkiä olemaan mahdollisimman tuottava ja hyödyllinen ansaitakseen paikkansa maailmassa. Ah sitä endorfiinin määrää kun pitkän työpäivän jälkeen pistää ensin asioita kondikseen kotona, piipahtaa asioilla jossain ja sen jälkeen vielä tempaisee kunnon lenkin rullaluistimilla. Puhumattakaan siitä, kun kaiken tuon jälkeen voi hyvällä omatunnolla hypätä kaksipyöräisen selkään ja päristellä niin paljon kuin sielu sietää, kun tietää ansainneensa sen. Päälle vielä sauna ja kenties tölkki kylmää Natural applea, ja kyllähän elämä hymyilee.
Tahtoo takaisin tekemään jotain tuottavaa!
(Ai niin, aikaisempaan merkintääni viitaten: ei se Panacod tuonut helpotusta sen enempää kuin ibuprofeenikaan.)