Sairastaminen on kamalaa. Ei siinä mitään, jos päivän tai pari joutuu makaamaan sängyssä, kyllä sen kestää, mutta tämä sairasloma. Yksin kotona, toista jalkaa lukuunottamatta täysin työkykyisenä, mutta silti niin sidottuna. Käveleminen sujuu jotenkuten, autolla ajaminenkin kohtalaisesti, mutta kumpikaan ei ole niin vaivatonta että niitä mielikseen harrastaisi. Liikkeelle lähtemisestä seuraa iloinen loppupäivä särkyjen ja jomotuksen muodossa.
Kaltaiselleni ääriekstrovertille tällainen tilanne on ahdistava. Vaikka kääntäisin musiikin täysille ja huutaisin kurkku suorana, kotini on kuolemanhiljainen. Kaipaan muita ihmisiä, toisten ääniä, rentoa jutustelua, syvällisiä keskusteluja, kaikkea sitä. En osaa olla kovin pitkiä aikoja yksinäni, paitsi silloin kun erikseen niin päätän tehdä. Muutaman päivän jälkeen alkaa kuitenkin tympiä ja vietti ihmisten ilmoille kasvaa turhan suureksi.
Todennäköisesti löydän itseni tänään kaupungilta hörppimässä päiväteetä St.Michaelissa, minkä hintana sitten kiroilen illan Panacodin puutetta. Periaatteesta en lääkkeitä tykkää syödä, mutta tällainen kipu menee yli minunkin kynnykseni. Tarttee kitistä lääkäriltä maanantaina jonkinlaisia kunnon aineksia, ibuprofeenilla kun ei näytä olevan minkäänlaista vaikutusta.
Ja pahimmassa tapauksessa tätä on vielä 5-6 viikkoa edessä.