Äsken kannoin pienen ihmisen omaan petiin nukkumaan.. Toinen on pieni, toinen on vauva.. Hän luottaa muhun täysillä, minä olen luottamuksen arvoinen. Minä en silti ole äiti, minä olen ”naapurin täti”, jolle toinen on niin tärkeä.
Kun kaikki olisi normielämässä noin helppoa, kuin aikuistenmaailmassa asiat toimisivat noin.. kun minä luottaisin toiseen ja toinen luottaisi minuun – täysillä.
Se mitä tunnen, jää usein ehkä sanomatta. Minä annan toiselle kaiken, mitä minulla on annettavaa. Kun tulee takapakki, otan pakkia sitten toisenkin edestä. Sen jälkeen on hankalaa.. En luota, en usko.. Teen tyhmästi, kun minulla on oikeus siihen? Luultavasti ei ole.. Olen vaan tottunut saamaan kaiken tai en mitään tässä suhteessa. En ole uskonut, että toinen ei voisi luottaa, koska mihinkään ei ole syytä. Nyt sekin on koettua ja silti haluan pitää kiinni, olla luottamuksen arvoinen. Kun hän tajuaisi, että olen luottamuksen arvoinen, kun antaa itsestään osan ja antaisi luvan mennä. Mä en kestä epävarmuutta.
Mä haluaisin pysyvän suhteen, rakkauden.. Onko sitä? Voiko se osua kohdalle juuri nyt?
Toivoa on ja niin kauan kuin on, roikun siinä mukana..
Olet rakas!