Juhannuksen jälkeen uskalsin ottaa askeleen.. Sen, minkä muut olivat huomanneet aikaisemmin jo. Olin tykästynyt liikaa ihmiseen, joka tykkäsi minusta ja elämämme oli jo lähes yhteistä. Opin luottamaan, opin myöntämään tunteeni, opin uskomaan siihen, että elämä kuljettaa. Myönsin paljon, mitä monet ei uskonut minun tekevän ja en tehnyt sitä toisen vuoksi. Tein sen siksi, että luotin ja uskoin toiseen.. Olin niin päättänyt, että mun on oltava yksin aikoja ja saada kasaan itseni.
Luotin elämään, otin päivät vastaan sellaisena kuin on, otin rakkaani lapset vastaan, kuin omani. Meillä oli mukava viikko yhdessä.. Ainakin luulin niin. Mikä meni vikaan? En ymmärrä..
Nyt on monta päivää mennyt? Sain listan, jotka mättää, mutta kun ongelma on se, ettei niistä juurikaan mikään koske mua. Pitääkö mun antaa olla? Pitääkö mun luovuttaa? Pitääkö mun päästää irti siitä, mikä oli mulle tärkeää? Miksi en saa edes selitystä, miksi en saa olla rakkaani kainalossa, jos jommallakummalla on vaikeaa? Missä vaiheessa tämä meni näin?
Miksi, miksi ja miksi? Mitä väliä? Mä olen yksin.. Toinen on jo päätynyt siihen, ettei mulla ole arvoa ongelmia selvittäessä, että se loukkaisia mua liikaa? Miten mua voi loukata toisen ajatukset liikaa? Eikö parisuhde ole jakamista, myös niissä kurjissa asioissa? Miksi mun on niin paha olla? Siksi, kun olen yksin asioiden keskellä, jotka ei kosketa mua..