Jaksaa jaksaa...

Olen muuttunut leijailevasta tuulihatusta synkeäksi itkunvääntäjäksi, ounou. Stressi on jyrännyt minusta viimeisetkin huumorinrippeet ja pystyn enää juuri ja juuri näkemään parodiamaisen elämäni niin naurettavana, kuin se todellisuudessa on.

Olen ruvennut iltapuhteikseni Fingerporin lukemisen sijaan itkeä tihuuttamaan sohvannurkassa ja vääntelemään mielessäni kammottavia variaatioita siitä, millaista surkea elämäni on ja mihin suuntaan se on menossa ja varsinkin millaista siitä ei ikinä tule. Tässä johtopäätösteni kliimaksit:

-Olen kammottavan lihava. Olen lihonut määrän X viimeisten kuukausien aikana (en voi kirjoittaa kilomäärää tähän, koska pyörtyisitte ja kutsuisitte valkotakkiset hakemaan tällaisen mursun johonkin, mihin ei toimiteta täytekakkuja tai edes pitsaa). En mahdu vaatteisiini ja joudun kulkemaan teltassa. Takki kiristää. Työvaatteet eivät mahdu päälle. Naamani on kuin seitsemän leivän uuni. Perseeni on 250 leivän uuni. Ihmiset ehkä luulevat, että odotan kolmosia ja laskettu aikani meni jo noin kolme kuukautta sitten.

-Olen vanhapiika. Kukaan ei haluaa lihavaa ja piereskelevää ja ennen kaikkea erittäin traumatisoitunutta ja neuroottista muijaa nurkkiinsa, vaikka olenkin makuuhuoneessa kohtalaisen aulis. Luonteeni on kammottava, naamani on kuin Skodan jarrupalat ja olen ollut niin kauan puutteessa, etten itseasiassa ole enää kovin kiinnostunut seksistä ja sitä paitsi torttuni on kasvanut umpeen. Suuaukolla asustelee vihainen majava.

-Olen naimisissa opintojeni kanssa. Opinnäytetyö junnaa paikallaan ja paniikki liejuu minussa joka ilta, kun kallistan kuuppani tyynylle ja käyn eletyn päivän mielessäni. Päivät, joina en tehnyt opinnäytetyötä ovat nyt jo kerääntyneet viikoiksi ja kuukausiksi. Aika loppuu kesken. Pelkään, että lopulta kyhään kasaan sepostuksen tasoa Tosi Paska ja saan ykkösen ja joudun sen takia hyppäämään rekan alle. Dämit.

-Minun on pakko käydä työssä, jotta pystyn pitämään jonkinlaista elintasoa yllä. Saattaisin pärjätä tuilla ja satunnaisilla keikoilla, jos pystyisin syömään joka päivä pelkkää kuivaa näkkäriä ja puuroa, mutta koska pääasiallinen ravintoni koostuu kalliista raaka-aineista, kuten karkista, minun on pakko käydä töissä. Työkseni luon paskaa. Hohdokasta, tosiaan.

-Kroppani alkaa pettää. Raahaan noin sataa ylimääräistä kiloa mukanani joka paikkaan. Hartiani ovat niin jumissa, että kasvavat kohta korvieni tasalta. Kolesteroliarvoni ovat ihme kyllä kunnossa ja nyt odottelenkin soittoa labrasta, jossa kertovat sotkeneensa näytteet ja että oikea kokonaiskolesterolini onkin noin 200 ja että kuolen sydänkohtaukseen jotakuinkin juuri nyt, kun arvo ynnättään muutamaan muuhun vaivaan, joista kärsin. Nice.

-Aloitin tämän maanantain heräämällä seitsemältä ja lukemalla Houkutus-saagan kolmannen osan loppuun (vasta toista kertaa!) ja itkemällä sen jälkeen lohduttomasti noin vartin, koska Jacobin ja Bellan ero oli niin raastava. Minua itkettää nytkin, joten taidan jättää ripsivärin laittamatta, koska veikkaan herahtavani itkuun viimeistään kun pääsen koululle tai ylipäätään ihmisten ilmoille, jotta näytän sitten mahdollisimman hullulta. Onneksi olen niin armottoman paksu, että voin selittää julkiset kyyneleeni vaikealla raskaudella.

Missasin juuri pyykkituvan, koiralta loppuu ruoka ja kas, arki tuleekin tuolta nyt jyräämään minut. Heippa!